Eläimiä pitää silittää, ottaa syliin ja kehua söpöiksi. Tuon viimeisen teen mielelläni jos eläin on tarpeeksi kaukana minusta - siis ihan mikä tahansa eläin. Pelkään kaikkia eläimiä enkä ole erityisen kiinnostunut niistä, mutta ymmärrän että ne ovat oleellinen osa tätä planeettaa ja hyvin tärkeitä ihmisille lemmikkeinä. Monet eläimet ovat mielestäni myös kauniita katsella. Mutta sitä en ymmärrä, miksi on suorastaan velvollisuus silittää koiraa tai kissaa jos sellainen on samassa seurueessa. Miksi ei voi vaan ihailla kauempaa?
Parhaat eläinkokemukseni ovat nimenomaan niitä, joissa saan ihailla eläintä kauempaa. Olen nähnyt Keniassa luonnonpuistossa jeepistä Kirahavin. Hetki jolloin tuo kaunis isosilmäinen eläin käyskenteli jeepin edestä, oli todella kaunis ja mieleenpainuva. Mutta silti en menisi paijaamaan kirahvia tai syöttämään sitä. Voin lyödä vaikka vetoa, että niitä ihmisiä jotka sen haluaisivat tehdä on enempi kuin niitä jotka eivät.
Vaikuttavin eläinkokemukseni on ehdottomasti se, kun näin valaan. Vaikka näin vain sen kun valas tuli vedenpintaan puhalsi vettä, pyrstö heilahti ja saman tien se oli jo pinnan alla, niin se oli järisyttävän vaikuttava kokemus. Enpä menisi valaitakaan paijailemaan, jotenkin tuntuu suorastaan tungettelevalta koko ajatuskin.
Jalkoihini on hakeutunut koiria, syliini on kiivennyt kissoja ja päälleni on heitetty marsuja paijattavaksi. Jokainen ensikohtaaminen eläimen kanssa on ollut kauhunsekainen. Joskus olen kauhuni onnistunut peittämään toisinaan en. Yhteen kyläpaikkaan mennessä piti ottaa matkalla aina reippaat rohkaisuryypyt, kun siellä oli kaksi hyvin ihmisystävällistä koiraa vastassa. Toinen niistä tykkäsi erityisesti istua minun kyljessäni kiinni. Missä on eläinten vaistot? Aina on joku karvapallo tunkemassa syliin, vaikka en haluaisi yhtään eläintä niin lähelle itseäni. Kauniita ja ihania eläimiä kaikki (paitsi ehkä se marsu, joka heitettiin useampaan otteeseen väkisin syliin ja niskaan), mutta mieluiten ihailen vähän kauempaa.
Omakohtainen syvempi lemmikkikokemuskin minulla toki on. Ex-miehelläni oli koira. Meistä tuli lopulta kaverit, mutta vuosi siinä meni tutustuessa. Voin sanoa, että sitä koiraa rapsuttelin ja halailin mielelläni - sitä koiraa rakastinkin. Mutta kun tuli tilanne, että olisi pitänyt ottaa pois jotain koiran suuhun kuulumatonta, niin siinä kohti tein sopimuksen: minä en pistä käsiä sinun suuhusi etkä sinä minun suuhuni. Tämä sopimus meillä piti. Onneksi tuo koira ei pannut suuhunsa mitään tappavaa silloin kun satuin olemaan kahden hänen kanssaan, koska se olisi ollut kuolemantuomio. En olisi pystynyt käsiä työntämään sen suuhun edes siinä tilanteessa. Sen verran pelkäsin kuitenkin, vaikka rakastinkin.
Nyt kaikki eläinten ystävät ovat jo vetäneet hyvin monta hernettä nenään. Herneet pois nenistä, niin henkikin kulkee taas paremmin. Teidän eläimenne ovat edelleen maailman ihanimpia. Jos seuraavan kerran en paijaa sinun lemmikkiäsi - älä loukkaannu. Ihailen sitä kauempaa, niin sinäkin voit ihailla minun lemmikkivalastani. Siellä se uiskentelee jossain Atlantilla, eikä sitä tartte paijata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti