Mitään en kadu ?

Monesti kuulee vaikeuksien voittaneiden tai varttuneemman väen suusta lauseen: Mitään en kadu. Olen tätä ihmetellyt useasti, sillä itse kadun päivittäin moniakin asioita.

Aloitetaan nyt helpommasta päästä: Suulas ihminen kun olen, niin tulee monesti avattua suunsa, ennen kuin ajattelee, mitä sieltä ulos päästelee. Myös tunnekohun vallassa tulee käyttäneeksi voimakkaampaa kieltä, kuin olisi tarpeen ja puhuttua suorempaan kuin olisi tarpeen. Lapsille tulee päivittäin sanottua, jotain mitä ei olisi ehkä tarpeen sanoa ja jättää sanomatta asioita joita pitäisi sanoa. Tässä oli siis vasta normipäivän katumiset. Ja tästä puuttuu esim. yletön suklaansyönti, mitä kuuluukin aina katua tai suklaa croissantin syönti, mistä oikeasti kuuluisi saada ehdollista vankeutta.

Entäpä sitten kaikki ne virheet mitä on tehnyt nuoruudessa? Niistähän vain oppii. No, minun kohdallani sekin on vähän kyseenalaista. Vähemmällä alkoholin käytöllä olisi festareilla nähnyt muutaman bändin enemmän. Siekkarit olisi kuulostanut varmasti huomattavasti paremmalta pienemmillä promilleilla ja lavan edessä, sen sijaan, että kuulin soiton järveen, jossa seisoin tuhannen päissäni. Tänä päivänäkään en muista olinko uikkareissa vai vaatteet päällä. Sen tiedän, etten ollut alasti, koska olin liian estoinen moiseen promilleista riippumatta. Ainoa mikä siinä ei kaduta, on etten hukkunut, eikä luojan kiitos kukaan kavereistanikaan.

Kadun myös käytöstäni silloin, kun olen ollut vaikeassa elänmän tilanteessa, kuten esimerkiksi avioeron aikaan. En kadu avioeroani, mutta kadun sitä minkälaiseksi pinnalliseksi paskiaiseksi muutuin eron aikana. Työnsin pois kaikki hyvät ystäväni ja haalin lähelleni kaiken maailman pintaliitäjiä. Osa käytti minua hyväkseen ja minä käytin osaa hyväkseni. Kadun syvästi omaa käytöstäni tuona aikana. Onneksi rakkaat ystäväni ymmärsivät, että tilani ei ole pysyvä ja tulen vielä joku päivä järkiini.

Sitten on näitä mistä ei voi olla ihan varma, että katuisiko vaiko ei. Välillä kadun tatuointejani, joita onneksi on vain kaksi. Välillä taas olen sitä mieltä, että ne kertovat jotain minusta. Toinen tatuointi on otettu pahimman kolmen kympin kriisin aikaan ja toinen avioeron aikaan. Muistan kyllä kuinka rakas ystäväni Sylva yritti minua puhua ympäri molemmista tatuoinneista ja joskus toivonkin, että hän olisi siinä onnistunut. Toisaalta toinen tatuointi oli lopulta synttärilahja Sylvalta minulle ja se toinen oli minun itseni suunnittelema, jossa on hauska tarina takana. En tiedä voiko niitä katua vain sen perustella, että ei haluaiaisi omien lapsien ottavan tatuointeja.

On yksi osa elämässäni, josta voin sanoa, etten kadu mitään. Ne lomareissut Agia Napaan Sylvan kanssa. Niissä ei kaduta isosti mikään. Vai onko tässä käynyt niin, että aika on kullannut muistot ? Että, joskus vuosien päästä voin sanoa jostain mitä nyt kadun, että en kadu sitä, koska en vaan muista mitä on syytä katua?

Saa tässä elämässä varmasti katua vielä montaa asiaa, ainakin niin kauan kuin muisti pelaa. Ja lisää kaduttavaa tulee tällä luonteella päivittäin. Onneksi osa niistä ehkä myös unohtuu ja hyvässä lykyssä loput kultaa aika. Mutta sinä päivänä kun kuulette minun suustani "mitään en kadu", niin tiedätte, että olen vakavasti dementoitunut.

Amatöörin ooppera-arvostelu ekakertalaisille

Taikahuilu 31.10.2013, Helsinki

Oopperatalo oli hieno ja vaikuttava. Melkein sellainen miksi sen kuvittelinkin sisältä olevan. Sisään astelevat ihmiset sen sijaan olivat suuri pettymyksen sekainen yllätys: Tavallisia suomalaisia, joista suurimmasta osasta ei nähnyt olivatko matkalla Ikeaan vai oopperaan. Minä kun luulin, että oopperaan pukeudutaan; Joko reilusti ylipukeudutaan, toimistopukeudutaan tai pukeudutaan sellaisiin saatanallisiin muotiluomuksiin, mitä tavallinen pulliainen ei ymmärrä. Itse olisin halunnut ylipukeutua, mutta sisäinen ääni sanoi, että toimistopukeudu niin ei mene pahasti pieleen. Varsinkin kun tämä on ekakerta.

Oli siellä muutama iloinenkin yllätys joukossa, kuten se nelikymppinen naiskolmikko, joka näytti kuin sinkkuelämää sarjasta repäistyltä. Ihanat muodikkaat mekot ja mielettömän korkeat korot. Erityisen tyylikäs oli se joukon selkeästi ylipainoinen nainen. On harvinaista herkkua nähdä, kuinka komea nainen kantaa kilonsa ylpeydellä ja kipittää ohi itsevarmana ja seksiä tihkuen. Tuli niin hyvä mieli, että unohdin hetkeksi ne mummot, joka olivat pakottaneet puolisonsa pukuun ja vetäneet sitten päällensä viime pikkujouluja varten hommatun kimalleneuleen ja 50 vuotta vanhat suorat housut.

Aulan tunneman lopullinen latistaja oli suuri meluava ryhmä koululaisia. Siis, häh? Täällä piti olla yhteiskunnan kerma ja tunnelman piti olla hienostunut ja harras. No, ehkä tämä koululaisryhmä on se tulevaisuuden kerma. Mene ja tiedä.

Kun laulu alkoi, seurasi järkytys: Ne laulaa suomeksi! Olisi ollut ihan sama laulaa jollain kauniimmalla kielellä, kun ei siitä selvää saanut kuitenkaan. Mutta ei hätää, oli tekstitys; kiitos teknologian nyt sain myös lukea tökerön käännöksen. Siltä käännös vaikutti, kun vertasi englannin kieliseen tekstitykseen. Ymmärrettävästi käännöksen tökeryys johtui siitä, että oli pakko saada riimit sopimaan säveleen, mutta kuitenkin. Komiikan puolelle meni vähän liiankin usein, ellei kyseessä ollut sitten komediallinen ooppera. Mutta sitten tämän olisi pitänyt olla kai olla operetti, jos oikein yläasteen musiikkitunneilta oppimani muistan.

Iloisesti yllättynyt olin siitä, kuinka hyvälle ooppera kuulosti livenä. Varsinkin ne osuudet missä kuoro lauloi. Ai että oli vaikuttava kokemus. Ja sitten tietty ne maailman kuuluisammat aariat. Kyllä oli kaunista. Myös lavasteet tekivät suuren vaikutuksen tähän mielikuvituksettomaan esteetikkoon, joka tarvitsee tarinalle aina kunnon raamit. Lava, lavasteet, tekniikka ja puvut kyllä ylittivät villeimmät odotukseni. Oopperassa oli kohta, jossa metsän eläimet saapuivat kuuntelemaan huilun soittoa. Yleisöstä kuului naurua. Minua ei naurattanut; Eläinpuvut olivat mielestäni niin hienosti tehty, että ainoa ääni mikä olisi saanut yleisöstä kuulua olisi ollut ihaileva huokailu.

Pettymyksiä esityksessä  minulle oli joitakin. Suurin pettymys oli se, että esitys oli viihteellinen ja välillä hyvinkin koominen. Olin ajatellut tulla kerrankin vakavaa taidetta katsomaan, mutta en päässytkään kokeilemaan kunnolla rajojani vakavasti otettavan taiteen parissa. Myöskään kaikki puheosuudet eivät vakuuttaneet. Erityisen ärsyttäväksi koin kohdan, jossa äiti ja tytär puhuivat. Äiti kuulosti tismalleen samanikäiseltä kuin tytärkin. Olisin toivonut äidin rooliin vanhempaa naista. Toisaalta laulajana äiti oli kyllä ihan napakymppi; näin maallikon korvaan täydellinen. Tyttären laulu taas ajoittain ei sointunut niin kauniisti. Erityisesti matalammissa kohdissa hänellä näytti olevan vaikeuksia.

Mutta kaiken kaikkiaan oikein kannattava reissu, mistä jäi hyvä mieli ja kunnioitus tuota taiteen lajia kohtaan. Seuraavan kerran taidan mennä katsomaan joko italian tai espanjan kielistä rakkauskertomusta. Yleisön pukuloistoa voi kuulemma nähdä viikonloppuisin. Itse epäilen, että me suomalaiset emme osaa vetää juhlakolttua ylle kuin linnan juhlissa ja silloinkin joku ilmaantuu paikalle kansallispuvussa. Näin ollen kannattaisi mennä ehkä ulkomaille oopperaan; kieli ja pukeutumisongelma olisi näin ratkaistu. Virossa on kuulemma hieno ooppera ja halvat liput, mutta eiköhän sinnekin joku Kyllikki raahaa miehensä puvussa ja ilmaannu itse siinä halvassaa kimalleneuleessa. Jos vaikka Madridiin oopperaan. Voisi ylipukeutua ja kokea sen, minkä on nähnyt niin monesti elokuvissa. Ei muuta kun nessuja itselle mukaan ja miehelle tyyny.

Ai niin, onkohan Madridissa edes oopperataloa? Kolme kertaa siellä olleena, luulisi minun tietävän, mutta tiedän vain kaupungin parhaat shoppailu paikat. Mutta pakkohan siellä on olla. Eikö kaikissa isoissa kaupungeissa ole? Luettuasi nämä viimeiset pari riviä varmasti ymmärrät, että ooppera-arvostelullani ei ole minkäänlaista sivistyksellistä pohjaa. Se kertoo vain siitä, miten mielikuvani oopperasta osoittautui suurimmaksi osaksi vääräksi. Eikä se tainnut vielä korjaantua tällä yhdellä oopperakäynnillä.