Ihan vaan siitä tasa-arvo keskustelusta tuli mieleeni...

Oletko joskus kuullut miehen toteavan: "Mun täytyi lopettaa golfin peluu, kun lapset on vielä niin pieniä." Tai vaikkapa: "Tänä syksynä ei pysty lähtee hirvimettälle, kun meidän Jeminalla on niin karmee koliikki." Miehen omasta mielestä hänen elämänsä muuttuu täysin kun tulee lapsia, mutta todellisuudessa harva mies jättää esim. harrastuksensa lasten takia.

Meidän naisten elämä taas mullistuu täysin. Lisäksi meille asetetaan vaatimuksia ja suolletaan neuvoja. Jokaisella taholla on vahva mielipide minkälainen äidin pitäisi olla. Siinä vaatimusten ristitulessa nainen sitten tekee parhaansa lastenhoitajana, siivoojana, kokkina ja ohjelmatoimistona.

Lapsiarjen pyörityksen lisäksi täytyy olla hyvä vaimo. Hieroa miehensä hirvimettällä jumiutuneita hartioita ja kuunnella kuinka raskasta on kun joutuu taas lähtemään työmatkalle. Ja kun Jeminan koliikki huuto sitten hiljenee hetkeksi, niin vaimon ensimmäinen ajatus sängyssä ei suinkaan saa olla uni, vaan seksi.

Ja mitä saa nainen palkaksi tästä kaikesta? Yleensä vain arvostelua. Kaikki ovat valmiita syyttämään äitiä, vaikka mikään ei olisi edes mennyt pieleen. Jos ei muuta keksitä, niin sanotaan, että eikö tuokaan nyt älyä ottaa vähän omaa aikaa itselleen, kun on niin kireän oloinen.

Mutta entä miehet? Kukaan ei kritisoi miehiä. Mitä tahansa mies tekee kotona; niin häntä ainoastaan ylistetään. Ylistetään ihan siksi, että mies yleensä teki jotain. Eikö lapset ole puoliksi myös miehen lapsia? Eikö silloin puolet lapsista aiheutuvista kotitöistä ja lastenhoidosta pitäisi automaattisesti kuulua miehelle?

Annas olla jos tämän laskutoimituksen esität miehelle. Sen jälkeen olet armoton nalkuttaja, etkä ymmärrä miestä yhtään. Se, että hän katsoo jalkapalloa sohvalla ei suinkaan tarkoita sitä, että hän rentoutuisi. Hän istuu siinä ja vastuu painaa. Hänhän on perheen pää, jonka täytyy tehdä kaikki suuret päätökset perheessä; kuten esimerkiksi se, minkälainen auto seuraavaksi ostetaan.

On se vaan raskasta. Tuo miehen elämä.

Miten kuvata onnellisuus?

On tehty tutkimus, että jos 100 päivän ajan postaa kuvan johonkin sosiaaliseen mediaan asiasta joka tekee onnelliseksi, niin tulee lopulta onnellisemmaksi. Ajattelin piruuttaan, että kokeillaan; eihän tuo nyt kovin vaikeaa voi olla perusonnelliselle ihmiselle.

Huomasin aika pian, että ei se niin helppoa olekaan. Ensimmäiseksi kompastuskiveksi muodostui se, että ei muista ottaa koko kuvaa. Päivän aikana on toki ollut hetkiä, jolloin on ollut onnellinen, mutta ei vaan muista ikuistaa tuota hetkeä.

Toinen haaste on se, että on paljon asioita, mitä ei pysty ikuistamaan. Esimerkiksi silloin kun ajat aamuruuhkassa, väsyttää ja ei paljoa motivoi...Kunnes radiosta tulee joku ihana biisi, joka saa sinut tuntemaan itsesi niin onnelliseksi, että vasta silloin huomaat, että aurinkokin paistaa. Miten ikuistat tuon? Otat ajaessa kuvan autoradiosta? Aika laimeaa siihen fiilikseen nähden. Miten tuon tilanteen ikuistaa, ellei ole joku ammattikuvaaja joka saa otettua kuvan (siinä samalla ajaessa) laulavasta itsestään auringon paistaessa taustalla.

Koska kuvissa täytyy olla konkreettisesti se, mikä on tehnyt onnelliseksi,niin monesti kuvani ovat ruokakuvia. Kun sitten yritin välttää ruokakuvien postaamista, niin kuvista tuli väkisin väännettyjä tai tylsiä. Juuri tuo konkretia tekee siitä niin vaikeaa. Hetkenä, jolloin tulen onnelliseksi auringonpaisteesta, ei kuvan ottaminen kerrostalon likaisen ikkunan läpi keväiseen maisemaan (missä ei mikään kuki, eikä puissakaan ole lehtiä vielä) ei tuo tuota fiilistä oikein esille.

Mutta suurin este onnellisuuden tiellä on oikeasti kiire. Itse olen huomannut, että niinä päivinä kun on kiire, ei kuvaa tule postattua. Huomasin siinä samalla, että kiireisten päivien aikana en ole kerinnyt olla onnellinen. Aika säälittävää. Ei ole aikaa pysähtyä nauttimaan hetkestä. Tämä on ollut minulle suuri oivallus ja siksi olin iloinen, että aloitin onnellisuuskuvauksen.

Nyt yritän kaiken kiireen keskelläkin välillä pysähtyä nauttimaan hetkestä: Pysähdyn katsomaan tytärtäni kasvoihin iltapesun jälkeen ja sanon hänelle, että hän on uskomattoman kaunis - koska hän on ja sen sanominen tekee minut todella onnelliseksi. Kuiskaan poikani korvaan häntä peitellessäni nukkumaan, että hän on maailman paras apulainen, kun auttoi äitiä siivoamaan. Kerron, kuinka hän on iso, vahva ja ihana poika. Kuvia noista hetkistä en saa, enkä oikeastaan haluaisikaan, koska se särkisi itse hetken. Noiden hetkien ikuistaminen kuvina vaatisi tilanteen lavastamisen ja se ei olisi enää se sama ihana spontaani hetki. Niinpä tulette näkemään jatkossakin paljon onnellisuuskuvia ruuista, mutta totuus minun onnestani on jotain aivan muuta.

Kylmästä lämpimään...

En muista milloin olisin ollut viimeksi kokonaisen talven Suomessa, jos en sitten ole ollut raskaana tai ihan pienen vauvan äiti. Ensimmäinen raskaus meni suurimmaksi osaksi asuessa aurinkosaarella ja toinen taisi mennä sitten kokonaan Suomessa. Ja sen jälkeen olikin sitten sellianen säpinä kahden pienen lapsen kanssa, ettei paljon huomannut, mikä vuodenaika oli kyseessä. Niin kauan kun muistan, olen päässyt täältä kylmästä ja pimeästä pois, edes pariksi viikoksi ja välillä jopa kuukaudeksi.

Tänä talvena teimme päätöksen, että minä jään lasten kanssa kotiin ja mies lähtee yksin reissuun rakentamaan "kesämöksämme" valmiiksi. Se oli huono päätös. Tuskaani ei hälvennä yhtään ne Skypessä näkemäni tutut aurinkoiset maisemat ja mieheni joka jaksaa valittaa, että on liian kuuma. 

En ole kateellinen ihminen, mutta tänä talvena en ole osannut iloita ystävieni puolesta, jotka ovat talven aikana aurinkoon päässeet. Jokaisen lukemani "aurinkolomapäivityksen" jälkeen olen luvannut itselleni, että kun ensi talvena lähden, niin en riemuitse siitä avoimesti päivityksissäni. Itse olen aikaisemmin ollut siitä pahimmasta päästä. Hehkutellut ja jännittänyt viisumianomuksista lähtien kaikki matkasuunnitelmani.

Muistan ajan, kun olin sitä mieltä, että Kanarian saaret on jo niin nähty. Että jos ei ole muita matkoja tarjolla, niin jään mieluummin vaikka kotiin. Otan kaiken takaisin. Lähden heti ensimmäisellä koneella jos vaan saan mahdollisuuden. Kunhan vaan pääsee johonkin, jossa on kirkas auringon paiste, lämmin ja huojuvia palmuja. Tarkemmin ajatellen; ei sen auringon tartte edes niin kirkkaasti paistaa. Eikä niiden palmujenkaan ole ihan pakko huojua. Jos vaan pääsis johonkin pikkasen valosampaan ja lämösempään paikkaan - edes viikoksi. Se kyllä auttaisi. Ihan kaikkeen.

Unelmasta totta

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Mutta koskaan ei tuntunut olevan sopiva aika. Aina kun ajattelin, että nyt on sen aika, tuli joku este. Enkä puhu nyt ihan pienistä esteistä vaan kolmesta vesivahingosta ja putkiremontista, jotka kaikki mahtuivat parin vuoden aikahaarukkaan.

Sitten vihdoin koitti seesteisempi aika, jolloin ei mitään mullistavaa tapahtunut. Kaikki suuremmat remontit oli vähäksi aikaa tehty. Mieheni oli reissussa ja ajattelin, että jospa nyt olisi sopiva aika. Jos vaikka jouluksi. Jouluna päädyin kuitenkin hemmottelemaan lapsia, jotka ikävöivät isäänsä. Unohdin taas, mitä itse halusin. Mies oli edelleen reissussa ja nyt alkoi olla itselläkin jo aikamoinen ikävä. Pari kuukautta yksinhuoltajana oli tehnyt tehtävänsä. Ajattelin, että nyt on minun vuoroni. Nyt on sen aika.

Kerrottuani miehelleni tunteistani hän antoi siunauksensa ja kehotti katselemaan, josko löytyisi meille sopiva yksilö. Muistutti vaan hinnasta, ettei kannattanut maksaa liikaa, kun huokean hintaisia yksilöitäkin oli tarjolla. Aloitin innoissani etsintäni, mutta pian intoni lopahti.  Kaikissa näytti olevan sama vika: kaikki löytämäni olivat liian suuria tai liian kalliita. Mietin jo, että antaa olla. Odotan kun mieheni on taas kotona ja katsotaan sitten yhdessä.

Mutta sitten rupesi tapahtumaan. Eräänä iltana lopetettuani itkunsekaisen puhelun mieheni kanssa se löytyi. Ikävän riipiessä rintaa ja kyyneleitä pyyhkiessäni hamusin sohvalla lojuvan katalogin käsiini. Jospa sieltä löytyisi jotain kaunista lohduksi. Ja siellä se oli: Täydellinen yksilö. Juuri sopivan hintainen ja kokoinen. Lämmin tunne hiipi sisääni; vihdoinkin pitkäaikainen unelmani oli toteutumassa.

Sunnuntai aamuna heräsin hyvillä mielin, vaikka tiesinkin, että on viikkosiivouksen aika. Siivosin erityisen huolellisesti kylppärin, jossa oli sille jo paikka valmiina. Mietin mielessäni, että huomenna saisin sen omakseni; vihdoin minulla olisi oma kuivaava pesukone.