Maalaamisen tuskaa ja ylemmän tason yhteys

Ikkunapuitteiden maalaus helatorstai viikonloppuna kuulosti loistavalta idealta. Hommaa oli lykätty, koska tiesin sen olevan tappavan tylsää ja vähiten palkitsevaa verrattuna esim. tapetoimiseen. Laskin pystyväni hiomaan, kittaamaan ja maalaamaan neljät ikkunanpokat neljässä päivässä,jolloin jäljelle jäisi enää kahdet pokat maalattavaksi joskus vähän myöhemmin. Toisin kävi.

Ensimmäisenä päivänä, kun aloin teipata kitata ikkunoita huomasin, että se kitti on todella löysää ja ikkunat on pakko teipata ihan ensin. Teippi tietysti loppui kesken. Löysin jotain iän ikuisen vanhaa maalarin teippiä ja käytin sitä. Suurin osa teipistä hajosi ohuiksi suiruiksi ja oli tosi hankala laittaa ikkunoihin. Laskin kuitenkin, että pääsisin hommassa nopeammin eteenpäin vanhalla teipillä odotellessa, että mies toisi töistä tullessaan lisää. Sen sijaan, että pyörisin etsimässä rautakauppaa joka olisi auki helatorstaina.

Kun olin keittiön ikkunan saanut lopulta maalauskuntoon, niin aloitin pohjamaalauksen. Radiossa soi hyvä musiikki, aurinko paistoi ja aloin jopa hiukan nauttia itse työstä. Maalasin tuolilla istuen, koska olin maalaamassa alaosaa pokista. Pohjamaalipurkin olin asettanut keittiöjakkaran päälle jossa se oli kätevästi ihan käden ulottuvilla. Tuli aika siirtyä ja siirtää maalipurkkia. Sen sijaan, että olisin siirtänyt vain purkkia otin kiinni jakkarasta jonka päällä purkki oli;ajattelin siirtää nämä kaksi yhdellä kertaa. Huono idea: Napatessani jakkarasta kiinni maalipurkki lensi kaaressa lattialle.

Maalia oli seinissä, keittiön kaapeissa, jääkaapin ja pakastimen ovessa sekä lattialla. En koskaan osta liuotin pohjaista maalia, mutta nyt olin ostanut - pitkän harkinnan jälkeen ja jo etukäteen pahaa aavistaen. Ensin huusin ja itkin lattialla, mutta tajusin muutamassa sekunnissa, että ei ole aikaa edes itkeä. On vaan pakko saada maali pois, ennen kuin se jämähtää kunnolla. Paljain käsin pyyhin ensin suurimmat pyyhkeeseen ja sitten hankasin lakkabensiinillä loppuja pois. Itkin, ulisin ja hankasin. Tunnin päästä olin saanut maalin pois. Käsiä poltteli ja silloin vasta huomasin, että kädet olivat tulipunaiset ja vihkisormus niin maalissa kuin vaan voi olla. Itkin pikkuisen lisää.

Mietin, että kun näin iso katastrofi tapahtui, niin joku jossain yrittää kertoa minulle jotain. Päätin mielessäni, että oli se sitten Jumala, Allah tai joku näistä muista, niin Hän tässä minulle viestittää seuraavaa: "Taloyhtiössänne on ikkunaremontti tulossa parin vuoden sisään, että maalaat nyt vaan ne näkyvimmät ikkunat ja jätät muut. Hukkaan menee aikasi jos kaikki maalaat." Hänen neuvoaan noudattaen maalausurakan saldoksi jäi lopulta kahdet ikkunan puitteet: Olohuoneen ja keittiön.

Toinen "ylhäältä tullut" viesti jäi minulle hieman epäselväksi, varsinkin kun tuossa ensimmäisessä oli mielestäni ihan tarpeeksi. Kävi niin, että kun rupesin irrottelemaan teippejä ikkunoista noin viikko maalaamisen jälkeen niin eihän sitä saanut irti millään. Naapurilta, jolla on konsti joka ongelmaan tuli vinkki: kokeile ruokaöljyllä. Ja minähän kokeilin: Ruokaöljyä, skrabaa, kiroilua ja lapsityövoimaa. Viimeiset liimat sain rapsuteltua pois viime viikolla - noin kaksi kuukautta maalausurakan jälkeen. En tuntenut riemua, en vitutusta, en yhtään mitään. Olin vain turta. Ja yksi ajatus pyöri mielessäni: Ei ikinä enää - Nämä oli sitten viimeiset ikkunan pokat mitä maalasin. Tämä oli nyt tässä.

Ylva, Sylva ja Agia Napa

Kuuntelin autossa CD:tä, johon oli koottu parhaat Agia Napan hitit vuodelta 2002. Tunsin pilkahduksen siitä vapauden tunteesta, jota voi tuntea vain Agia Napassa. Samalla tajusin, että tuota tunnetta en saa enää koskaan pilkahdusta enempää takaisin.

Se tunne kun istutaan paplarit päässä lämpimässä yössä parvekkeella meikkaamassa viiniä siemaillen. Tiedetään, että pitäisi olla jo menossa, mutta kun ei olla valmiita eikä ole vielä päätetty mitä laitetaan edes päälle. Joku mahdottoman hauska juttu ja hyvä biisikin on vielä pahasti kesken. Ja kun vihdoin ollaan lähdössä, molemmat katsovat toisiaan ja toteavat, että nyt on liian lyhyet hameet - Pakko ottaa vielä yksi napsu, että kehtaa kävellä tuolla. Ja se tunne kun päät kääntyvät kun kävelemme niissä Suomen olosuhteisiin liian lyhyissä hameissa, mutta Agia Napan olosuhteisiin suhteellisen pitkissä hameissa.

Miten saavuttaa uudestaan se riippumattomuuden ja vapauden tunne? Se kihelmöivä jännityksen tunne kun kävellään taas kerran kohti Black & White clubia tanssimaan aamuun asti. Eipä kai enää mitenkään. Siihen tarvittaisiin kaksi asiaa joita ei enää ole: Agia Napa sellaisena kuin se oli silloin ja Ylva ja Sylva yhtä nuorena kuin silloin. Voisihan sitä aina yrittää löytää "keski-ikäisten Agia Napan", mutta veikkaan että tuo sama tunne jäisi silti saavuttamatta. Syy ei ole pelkästään ikä vaan myös vastuu, jota molemmilla on nyt enemmän: Meillä molemmilla on nyt perhe ja lapsia. Miehen vielä voisi jättää viikoksi tai jopa pariksi, mutta lapsissa on se hankaluus, että vaikka kuinka kaipaa niistä "lomaa" niin siellä lomalla ei ole sitten muu mielessä kuin ne lapset. On vastuuta, jota pakoon ei pääse, eikä edes halua.

Nauttisiko sitä enää edes samoista asioista kuin silloin ennen? Itse en varmasti enää nauttisi siitä osuudesta, jossa yrittäisin kuvitella kääntäväni päitä. Hameen mittakin olisi varmaan enempi Suomen olosuhteisiin sopiva. Mutta toki nauttisin paplarit päässä lämpimässä yössä parvekkeella istumisesta ja tarinoimisesta Sylvan kanssa. Voitaisiin vaikka muistella niitä Agia Napan lämpimiä öitä ja saada pilkahdus tuota vapauden tunnetta takaisin. Jos oikein hyvin "pohjustettaisiin", niin saattaisi sitä osata iloita mahdollisesta positiivisesta huomiostakin ja tanssimisesta aamuun asti. Ehkä sitten joskus, kun lapset ovat jo isoja. Lähi vuosien loma suunnitelmissa meillä taitaa vaakakupissa painaa samat asiat: Lämmin aurinkoinen maa, lapsiystävällinen hotelli hyvillä uima-altailla ja Bamse klubi.

Niin se vaan elämä heittelee: Black & White klubista Bamse klubiin...



Tästä fiilistelemään!