On tehty tutkimus, että jos 100 päivän ajan postaa kuvan johonkin sosiaaliseen mediaan asiasta joka tekee onnelliseksi, niin tulee lopulta onnellisemmaksi. Ajattelin piruuttaan, että kokeillaan; eihän tuo nyt kovin vaikeaa voi olla perusonnelliselle ihmiselle.
Huomasin aika pian, että ei se niin helppoa olekaan. Ensimmäiseksi kompastuskiveksi muodostui se, että ei muista ottaa koko kuvaa. Päivän aikana on toki ollut hetkiä, jolloin on ollut onnellinen, mutta ei vaan muista ikuistaa tuota hetkeä.
Toinen haaste on se, että on paljon asioita, mitä ei pysty ikuistamaan. Esimerkiksi silloin kun ajat aamuruuhkassa, väsyttää ja ei paljoa motivoi...Kunnes radiosta tulee joku ihana biisi, joka saa sinut tuntemaan itsesi niin onnelliseksi, että vasta silloin huomaat, että aurinkokin paistaa. Miten ikuistat tuon? Otat ajaessa kuvan autoradiosta? Aika laimeaa siihen fiilikseen nähden. Miten tuon tilanteen ikuistaa, ellei ole joku ammattikuvaaja joka saa otettua kuvan (siinä samalla ajaessa) laulavasta itsestään auringon paistaessa taustalla.
Koska kuvissa täytyy olla konkreettisesti se, mikä on tehnyt onnelliseksi,niin monesti kuvani ovat ruokakuvia. Kun sitten yritin välttää ruokakuvien postaamista, niin kuvista tuli väkisin väännettyjä tai tylsiä. Juuri tuo konkretia tekee siitä niin vaikeaa. Hetkenä, jolloin tulen onnelliseksi auringonpaisteesta, ei kuvan ottaminen kerrostalon likaisen ikkunan läpi keväiseen maisemaan (missä ei mikään kuki, eikä puissakaan ole lehtiä vielä) ei tuo tuota fiilistä oikein esille.
Mutta suurin este onnellisuuden tiellä on oikeasti kiire. Itse olen huomannut, että niinä päivinä kun on kiire, ei kuvaa tule postattua. Huomasin siinä samalla, että kiireisten päivien aikana en ole kerinnyt olla onnellinen. Aika säälittävää. Ei ole aikaa pysähtyä nauttimaan hetkestä. Tämä on ollut minulle suuri oivallus ja siksi olin iloinen, että aloitin onnellisuuskuvauksen.
Nyt yritän kaiken kiireen keskelläkin välillä pysähtyä nauttimaan hetkestä: Pysähdyn katsomaan tytärtäni kasvoihin iltapesun jälkeen ja sanon hänelle, että hän on uskomattoman kaunis - koska hän on ja sen sanominen tekee minut todella onnelliseksi. Kuiskaan poikani korvaan häntä peitellessäni nukkumaan, että hän on maailman paras apulainen, kun auttoi äitiä siivoamaan. Kerron, kuinka hän on iso, vahva ja ihana poika. Kuvia noista hetkistä en saa, enkä oikeastaan haluaisikaan, koska se särkisi itse hetken. Noiden hetkien ikuistaminen kuvina vaatisi tilanteen lavastamisen ja se ei olisi enää se sama ihana spontaani hetki. Niinpä tulette näkemään jatkossakin paljon onnellisuuskuvia ruuista, mutta totuus minun onnestani on jotain aivan muuta.
