tiistai 12. marraskuuta 2013

Mitään en kadu ?

Monesti kuulee vaikeuksien voittaneiden tai varttuneemman väen suusta lauseen: Mitään en kadu. Olen tätä ihmetellyt useasti, sillä itse kadun päivittäin moniakin asioita.

Aloitetaan nyt helpommasta päästä: Suulas ihminen kun olen, niin tulee monesti avattua suunsa, ennen kuin ajattelee, mitä sieltä ulos päästelee. Myös tunnekohun vallassa tulee käyttäneeksi voimakkaampaa kieltä, kuin olisi tarpeen ja puhuttua suorempaan kuin olisi tarpeen. Lapsille tulee päivittäin sanottua, jotain mitä ei olisi ehkä tarpeen sanoa ja jättää sanomatta asioita joita pitäisi sanoa. Tässä oli siis vasta normipäivän katumiset. Ja tästä puuttuu esim. yletön suklaansyönti, mitä kuuluukin aina katua tai suklaa croissantin syönti, mistä oikeasti kuuluisi saada ehdollista vankeutta.

Entäpä sitten kaikki ne virheet mitä on tehnyt nuoruudessa? Niistähän vain oppii. No, minun kohdallani sekin on vähän kyseenalaista. Vähemmällä alkoholin käytöllä olisi festareilla nähnyt muutaman bändin enemmän. Siekkarit olisi kuulostanut varmasti huomattavasti paremmalta pienemmillä promilleilla ja lavan edessä, sen sijaan, että kuulin soiton järveen, jossa seisoin tuhannen päissäni. Tänä päivänäkään en muista olinko uikkareissa vai vaatteet päällä. Sen tiedän, etten ollut alasti, koska olin liian estoinen moiseen promilleista riippumatta. Ainoa mikä siinä ei kaduta, on etten hukkunut, eikä luojan kiitos kukaan kavereistanikaan.

Kadun myös käytöstäni silloin, kun olen ollut vaikeassa elänmän tilanteessa, kuten esimerkiksi avioeron aikaan. En kadu avioeroani, mutta kadun sitä minkälaiseksi pinnalliseksi paskiaiseksi muutuin eron aikana. Työnsin pois kaikki hyvät ystäväni ja haalin lähelleni kaiken maailman pintaliitäjiä. Osa käytti minua hyväkseen ja minä käytin osaa hyväkseni. Kadun syvästi omaa käytöstäni tuona aikana. Onneksi rakkaat ystäväni ymmärsivät, että tilani ei ole pysyvä ja tulen vielä joku päivä järkiini.

Sitten on näitä mistä ei voi olla ihan varma, että katuisiko vaiko ei. Välillä kadun tatuointejani, joita onneksi on vain kaksi. Välillä taas olen sitä mieltä, että ne kertovat jotain minusta. Toinen tatuointi on otettu pahimman kolmen kympin kriisin aikaan ja toinen avioeron aikaan. Muistan kyllä kuinka rakas ystäväni Sylva yritti minua puhua ympäri molemmista tatuoinneista ja joskus toivonkin, että hän olisi siinä onnistunut. Toisaalta toinen tatuointi oli lopulta synttärilahja Sylvalta minulle ja se toinen oli minun itseni suunnittelema, jossa on hauska tarina takana. En tiedä voiko niitä katua vain sen perustella, että ei haluaiaisi omien lapsien ottavan tatuointeja.

On yksi osa elämässäni, josta voin sanoa, etten kadu mitään. Ne lomareissut Agia Napaan Sylvan kanssa. Niissä ei kaduta isosti mikään. Vai onko tässä käynyt niin, että aika on kullannut muistot ? Että, joskus vuosien päästä voin sanoa jostain mitä nyt kadun, että en kadu sitä, koska en vaan muista mitä on syytä katua?

Saa tässä elämässä varmasti katua vielä montaa asiaa, ainakin niin kauan kuin muisti pelaa. Ja lisää kaduttavaa tulee tällä luonteella päivittäin. Onneksi osa niistä ehkä myös unohtuu ja hyvässä lykyssä loput kultaa aika. Mutta sinä päivänä kun kuulette minun suustani "mitään en kadu", niin tiedätte, että olen vakavasti dementoitunut.


tiistai 5. marraskuuta 2013

Amatöörin ooppera-arvostelu ekakertalaisille

Taikahuilu 31.10.2013, Helsinki

Oopperatalo oli hieno ja vaikuttava. Melkein sellainen miksi sen kuvittelinkin sisältä olevan. Sisään astelevat ihmiset sen sijaan olivat suuri pettymyksen sekainen yllätys: Tavallisia suomalaisia, joista suurimmasta osasta ei nähnyt olivatko matkalla Ikeaan vai oopperaan. Minä kun luulin, että oopperaan pukeudutaan; Joko reilusti ylipukeudutaan, toimistopukeudutaan tai pukeudutaan sellaisiin saatanallisiin muotiluomuksiin, mitä tavallinen pulliainen ei ymmärrä. Itse olisin halunnut ylipukeutua, mutta sisäinen ääni sanoi, että toimistopukeudu niin ei mene pahasti pieleen. Varsinkin kun tämä on ekakerta.

Oli siellä muutama iloinenkin yllätys joukossa, kuten se nelikymppinen naiskolmikko, joka näytti kuin sinkkuelämää sarjasta repäistyltä. Ihanat muodikkaat mekot ja mielettömän korkeat korot. Erityisen tyylikäs oli se joukon selkeästi ylipainoinen nainen. On harvinaista herkkua nähdä, kuinka komea nainen kantaa kilonsa ylpeydellä ja kipittää ohi itsevarmana ja seksiä tihkuen. Tuli niin hyvä mieli, että unohdin hetkeksi ne mummot, joka olivat pakottaneet puolisonsa pukuun ja vetäneet sitten päällensä viime pikkujouluja varten hommatun kimalleneuleen ja 50 vuotta vanhat suorat housut.

Aulan tunneman lopullinen latistaja oli suuri meluava ryhmä koululaisia. Siis, häh? Täällä piti olla yhteiskunnan kerma ja tunnelman piti olla hienostunut ja harras. No, ehkä tämä koululaisryhmä on se tulevaisuuden kerma. Mene ja tiedä.

Kun laulu alkoi, seurasi järkytys: Ne laulaa suomeksi! Olisi ollut ihan sama laulaa jollain kauniimmalla kielellä, kun ei siitä selvää saanut kuitenkaan. Mutta ei hätää, oli tekstitys; kiitos teknologian nyt sain myös lukea tökerön käännöksen. Siltä käännös vaikutti, kun vertasi englannin kieliseen tekstitykseen. Ymmärrettävästi käännöksen tökeryys johtui siitä, että oli pakko saada riimit sopimaan säveleen, mutta kuitenkin. Komiikan puolelle meni vähän liiankin usein, ellei kyseessä ollut sitten komediallinen ooppera. Mutta sitten tämän olisi pitänyt olla kai olla operetti, jos oikein yläasteen musiikkitunneilta oppimani muistan.

Iloisesti yllättynyt olin siitä, kuinka hyvälle ooppera kuulosti livenä. Varsinkin ne osuudet missä kuoro lauloi. Ai että oli vaikuttava kokemus. Ja sitten tietty ne maailman kuuluisammat aariat. Kyllä oli kaunista. Myös lavasteet tekivät suuren vaikutuksen tähän mielikuvituksettomaan esteetikkoon, joka tarvitsee tarinalle aina kunnon raamit. Lava, lavasteet, tekniikka ja puvut kyllä ylittivät villeimmät odotukseni. Oopperassa oli kohta, jossa metsän eläimet saapuivat kuuntelemaan huilun soittoa. Yleisöstä kuului naurua. Minua ei naurattanut; Eläinpuvut olivat mielestäni niin hienosti tehty, että ainoa ääni mikä olisi saanut yleisöstä kuulua olisi ollut ihaileva huokailu.

Pettymyksiä esityksessä  minulle oli joitakin. Suurin pettymys oli se, että esitys oli viihteellinen ja välillä hyvinkin koominen. Olin ajatellut tulla kerrankin vakavaa taidetta katsomaan, mutta en päässytkään kokeilemaan kunnolla rajojani vakavasti otettavan taiteen parissa. Myöskään kaikki puheosuudet eivät vakuuttaneet. Erityisen ärsyttäväksi koin kohdan, jossa äiti ja tytär puhuivat. Äiti kuulosti tismalleen samanikäiseltä kuin tytärkin. Olisin toivonut äidin rooliin vanhempaa naista. Toisaalta laulajana äiti oli kyllä ihan napakymppi; näin maallikon korvaan täydellinen. Tyttären laulu taas ajoittain ei sointunut niin kauniisti. Erityisesti matalammissa kohdissa hänellä näytti olevan vaikeuksia.

Mutta kaiken kaikkiaan oikein kannattava reissu, mistä jäi hyvä mieli ja kunnioitus tuota taiteen lajia kohtaan. Seuraavan kerran taidan mennä katsomaan joko italian tai espanjan kielistä rakkauskertomusta. Yleisön pukuloistoa voi kuulemma nähdä viikonloppuisin. Itse epäilen, että me suomalaiset emme osaa vetää juhlakolttua ylle kuin linnan juhlissa ja silloinkin joku ilmaantuu paikalle kansallispuvussa. Näin ollen kannattaisi mennä ehkä ulkomaille oopperaan; kieli ja pukeutumisongelma olisi näin ratkaistu. Virossa on kuulemma hieno ooppera ja halvat liput, mutta eiköhän sinnekin joku Kyllikki raahaa miehensä puvussa ja ilmaannu itse siinä halvassaa kimalleneuleessa. Jos vaikka Madridiin oopperaan. Voisi ylipukeutua ja kokea sen, minkä on nähnyt niin monesti elokuvissa. Ei muuta kun nessuja itselle mukaan ja miehelle tyyny.

Ai niin, onkohan Madridissa edes oopperataloa? Kolme kertaa siellä olleena, luulisi minun tietävän, mutta tiedän vain kaupungin parhaat shoppailu paikat. Mutta pakkohan siellä on olla. Eikö kaikissa isoissa kaupungeissa ole? Luettuasi nämä viimeiset pari riviä varmasti ymmärrät, että ooppera-arvostelullani ei ole minkäänlaista sivistyksellistä pohjaa. Se kertoo vain siitä, miten mielikuvani oopperasta osoittautui suurimmaksi osaksi vääräksi. Eikä se tainnut vielä korjaantua tällä yhdellä oopperakäynnillä.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kerrankin trendikäs, mutta eipä helpota...

Eräs kollega lounaalla päivitteli, että aika kauheaa, että sen kerran kun baariin lähtee, niin on nuoret pojat kimpussa. Niin nuoret, että hän voisi olla heidän äitinsä. Sanoin hänelle, että etkös ole huomannut me ollaan nyt muotia. Me ollaan suositumpia kun homot. Siinä toisen kauhistellessa vanhempi nainen nuorempi mies kuviota olin itse vain tyytyväinen. Ajatella, kerrankin olisin trendikäs.

Nyt kun me vanhemmat naiset olemme se uusi homo, niin luulisi että voi  huokaista syvään ja puhaltaa ulos sen neljäkympin kriisin, joka rintaa puristaa. Mutta ei - yhä ahdistaa. Nyt kun ei vielä niveliä särje kuuluisi nauttia elämästä, mutta kriisiä vaan pukkaa. Jostain syystä olen alkanut odotaa kuin kuuta nousevaa, että täytän viisikymmentä. Kuvittelen kai olevani sinut itseni kanssa silloin.

Järki sanoo, että tässä menee vuosia hukkaan vanhenemistaan murehtiessa ja odottaessa sitä luvattua lukua 50, jolloin elämä vasta alkaakin. Muistaakseni mm. Paula Koivuniemi jonkun lehden kannessa näin aikanaan totesi, että nyt hänestä tuntuu, että elämä vasta alkaa. Tähän mielikuvaan olen ripustautunut ja roikun siinä kuin hukkuva pelastusrenkaassa. Ote kyllä alkaa pahasti lipsua, joten olisikohan parempi vaan elää ja olla tyytyväinen kun on perhe, terveys ja makkaraa leivän päälle. Entä jos viisikymmentä täytettyäni alkaakin viiden kympin kriisi. Se on sitten kriisistä kriisiin koko loppu elämä.

Hetken helpotuksen koin yksi aamu, kun Radio Allossa siunailtiin, että nyt sitä eletään sitä elämän ehtoopuolta. Rupesin ajatuksissani lohduttamaan Vehviläisen Kimmoa, että jos elät 80-vuotiaaksi, niin vastahan tässä on puolet mennyt. Hetkeksi tuli itsellekin hyvä mieli, mutta sitten iski kuoleman pelko. Sen loput 40 vuotta kuolema hengittää niskaan. Ei kiva.

Mieluummin ehkä kuitenkin painin tämän neljän kympin kriisin kanssa, kuin kuoleman pelon kanssa. Kauhistelen, että juu se on moniteho linssit ostettava, voi kamala! Mietin, että kuinka ihminen voi tuntea itsensä muuta kuin vanhaksi, kun harmaata ilmestyy paikkoihin, mistä sitä ei voi hiusvärillä peittää. Ja kauhistelen, että kuinka on mahdollista, että minulla suhteellisen vähäkarvaisella naisella voi kasvaa hennot viikset, joita joutuu silloin tällöin nyppimään. Kirsikkana kakun päällä epäreiluuden huippu: Teini-iästä tutut finnit ja niiden arvet eivät ole vieläkään kadonneet, mutta juonnetta pukkaa silmien alle siitäkin huolimatta. Ei ole reilua se.

Tiedostan kyllä, että tämä neljän kympin kriisissä itsensä marinoiminen on hyvin turhamaista. Mutta se on vaan hyvin paljon helpompaa, kuin kuoleman ajatteleminen. Niinpä vatvon mieluummin sitä, miten helvetissä olen yhtäkkiä 41-vuotias ja näytänkin siltä, vaikka mieli on kuin 28-vuotiaalla. Mitäpä tässä muuta sitten kun sitä luvattua viittä kymppiä odottelemaan. Silloin se elämä katsos vasta alkaa - ja kuolema saa odottaa. Agentti nolla nolla seitsemää, sekä rouva neljääkymmentäyhtä.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Isiäkin saattaa vituttaa



Pitäähän jonkun puolustaa miehiäkin. Joten kirjoitin miehen näkökulmasta tämän saman päivän. 
http://veikkonen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/142628-lastasi-saattaa-vituttaa 
Joku oli jo kerinnyt kirjoittaa saman naisen näkökulmasta.

Vihdoin on hiljaista. Huoneen täyttää pitkä huokaus, näppäimistön nakutus ja näyttöpäätteen valo. Isin pikku prinsessa, joka kiukutteli päiväkodin jälkeen aina iltaan asti piinaten ja repien äidin hermoja, on vihdoin unten mailla. Vaimo päivittelee Facebookissa raskasta päiväänsä, ja pohtii onko lapsellanne ADHD tai vastaava, joka selittäisi hänen liki joka iltaisen kiukuttelunsa. Mietin, että todennäköisempää on, että sekä vaimoani, että lastani vituttaa.

 Syyt heidän voimakkaaseen harmitukseensa löytyvät kun tarkastelee heidän päiväänsä. Heidät herätetään kiireeseen kesken unien ja sen jälkeen kumpikaan heistä ei osaa ottaa rennosti. Vaimo loikkii kireästi huoneesta toiseen: ”ylös nyt... kiire... syö... kohta kyllä myöhästytään... vaatteet päälle nyt... äiti myöhästyy... isi myöhästyy... tädit suuttuu”.  Isin pikku prinsessa katsoo vaatepinoa edessään eikä tee elettäkään pukeakseen päällensä. Sanon hänelle tiukkaan sävyn kerran, että nyt puet päällesi ja pikku prinsessa tottelee kiireesti. Ei pääse edes itku. Katsomme vielä hetken lastenohjelmia ja sitten lähden viemään prinsessaani päiväkotiin.

Automatka menee yhdessä lauleskellen. Päiväkotipysähdys muistuttaa formuloiden varikkopysähdystä. Se käy yhtä nopeasti. Jätän auton käyntiin, vien lapsen eteiseen. Näytän sen verran naamani hoitajille, että huomaavat, että joku aikuinen on lapsen tuonut. Pikku prinsessani jää eteiseen hymyillen vilkuttamaan ja huikkaa vielä perään, että tuuthan sä hakemaan eikä äiti. Äiti kun on aina niin kiukkuinen. 

Ajomatka jatkuu rauhallisissa merkeissä. Kuuntelen radiota ja mietin, että auto pitäisi viedä huoltoon. Vai ostaisiko sittenkin uuden auton. Mietin, että toimiston Helenalla on muuten aika hyvät tissit, eikä sen persekkään ole hassumpi. Saavun toimistolle ja Helena huikkaa huomenet hymyillen. On keittänyt kahvitkin valmiiksi. Lounaaksi on kalasoppaa. Se onkin hyvää, vaikka ei yhtä hyvää kuin vaimon tekemä. Mainitsen siitä Karille, työkaverilleni. Kari sanoo, että olet aika onnenpekka, että vaimosi tekee ruokaa. Hänen vaimonsa osaa juuri ja juuri käyttää mikroa. Hymyilen – tiedän, että olen. 

Isin pikku prinsessalla on paljon kysymyksiä ja vaimo valittaa, että prinsessa ei tottele häntä milloinkaan. Nostan pikku prinsessan korkealle ilmaan ja esitän vastakysymyksen: ”Miksi, et tottele äitiä?”. Prinsessani kikattaa ja huutaa, että nosta isi korkeammalle. Leikin hetken hänen kanssaan ja kysyn vaimoltani, että mikä siinä on, että minulla ei ole meidän prinsessan kanssa mitään ongelmia, mutta sinulla on jatkuvasti. Vaimo katsoo nyrpeänä ja toteaa, että siksi koska hän palvoo sinua ja minä olen pelkkä palvelija. Vaimoa alkaa vituttaa – se on varma. 

Kun haen prinsessaani tarhasta, hän näkee minut jo kaukaa ja huutaa: ”Isi, isi!”. Kasvot loistavat ilosta. ”Ihanaa kun tulit, mitä kivaa tehtäis?” Käydään yhdessä kaupassa ja prinsessa valittaa nälkäänsä ja haluaa pullaa. Ostan pullan, onhan se pienellä jo nälkä noin pitkän päivän päälle. Kauppajonossa vieras täti katsoo prinsessaani ihaillen ja sanoo: ”Onpa kaunis ja niin kiltti lapsi.” Olen tikahtua ylpeydestä ja ajattelen, että niin on. Oma pikku prinsessani.

Kun ruuhkasta vihdoin selviydytään kotiin niin nukkumaanmeno jo hengittää niskaan. Vaimo katsoo nyrpeästi, kun kuulee, että olen ostanut prinsessalle pullan kaupassa. Prinsessalle ei sitten oikein vaimon tekemä makaronilaatikko enää maistu. Kaikki harmi purkautuu viimeistään iltatoimien aikaan ja höyhensaarille siirrytään itkun saattelema, ei rauhallisen onnellisena. Prinsessan lopulta nukkuessa katson vaimoani joka näyttää siltä, että haluaisi itsekin itkeä. Suutelen häntä ja kuiskaan hänen korvaansa: Relaa vähän, sä oot maailman paras vaimo ja äiti. Vaimo hymyilee ja vastaa: ”Kerro se myös tuolle pikku prinsessallesi.”  Kello on vasta kymmenen kun hiippailemme käsikädessä maakuuhuoneeseemme. Tänä iltana me menemme aikaisin ”nukkumaan.”

 Jos sinun päiväsi menisi näin niin vituttaisiko sinua? 

 Tuskinpa.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Lähtiskö vaik Marsiin eikä sit tuliskaan enää takasin?

Kuuntelin radiosta juttua, missä kerrottiin, että on olemassa hanke, jossa myydään pelkkiä menolippuja Marsiin. Tämä sen takia, että sinne on niin kallista lentää, ettei ole varaa lentää takaisin. Ensimmäinen reaktioni oli, että kuka helvetti sinne edes haluaa. Kävi ilmi, että jopa niinkin moni, ettei kaikille riitä lippuja. Jos näin on niin kannattasikohan nostaa sitä lipun hintaa niin, että sieltä pääsee takaisinkin. Tällä tempulla varmasti niitä halukkaitakin saataisiin lisää ja olisihan se jotenkin vähän inhimillisempää myydä sitä meno-paluuta kun pelkkää menoa. Siinäpä sitten Marsin retkelle pääsisi juuri ne urpot, jolla on liikaa rahaa eikä hajuakaan minne sitä tunkisi.

Jotenkin ajatus siitä, että joku lähtee Marsiin tietäen elävänsä maksimissaan kaksi vuotta siellä palaamatta koskaan takaisin, on minulle aivan liikaa. Tuntuu, ettei pahimmalle vihamiehellekkään toivoisi sellaista kohtaloa. (Tai hetkinen, mietitään uudestaan; ainakin Berlusconin voisi sinne lähettää, eikä tulisi ikävä. Ehkä jonkun muunkin....Mutta takaisin asiaan.) On aika surullista, että joku arvostaa niin vähän omaa elämäänsä ja läheisiään, että on valmis kirjoittamaan oman kuoleman tuomionsa ja vielä maksamaan siitä lystistä. No, nyt joku sanoo, että onhan se ainutlaatuinen kokemus. No, onhan hyppy lentokoneestakin, mutta ei sieltä kukaan hyppää ilman laskuvarjoa!

Jotenkin ymmärtäisi, jos Marsissa tiedettäisiin olevan jotain erityistä, mutta tietääkseni Marsista ei ole löydetty elämää, joten sinne sitten vaan kiviä katselemaan. Kyllä siinä saattaakin pari vuotta tuntua ikuisuudelta.  Aikansa kun on niitä kiviä siellä tuijotellut, niin onkin jo valmis vaikka kuolemaan. Muuten varmaan kuolisi tylsyyteen. Joillekin motivaationa saattaa olla mahdollinen kuuluisuus. Tuosta reissusta nimittäin tehdään reality show. Jos julkisuuteen on pakko itseään tyrkyttää, niin kyllä silikonien hankkiminen, eroottiseksi tanssijaksi rupeaminen ja salarakkaan julkistaminen on edelleen melko toimiva konsepti ja huomattavasti vaarattomampi vaihtoehto. Tämän Mars vaihtoehdon rinnalla tuo konsepti kuulostaa suorastaan nerokkaalta idealta julkisuuden saavuttamiseksi.

Minulle ajatus siitä, että joukko ihmisiä lähetetään Marsiin kuolemaan, jotta saadaan hyvä reality show, on puistattava. Yhtälailla, ihan kylmää ajatella, että jotkut ihmiset lähtevät sinne tieteen nimissä. Marsistahan saatetaan löytää jotain hyttysen kokoisia fossiileja ja näin voidaan osoittaa, että siellä on ollut joskus elämää. Mikä tieteellinen läpimurto! Ja entäpä nuo kaikki terveet hyvinvoivat ihmiset, jotka lähtevät sinne vapaaehtoisesti kuolemaan. Jos minusta tuntuu pahalta, niin miettikää niitä ihmisiä, jotka ovat parantumattomasti sairaita ja eivät toivoisi mitään muuta kuin saavansa elää. Miltähän heistä tuntuu?


perjantai 16. elokuuta 2013

Luomua vai silikonia?

On ihan normaalia, että yli nelikymppisellä kahden lapsen äidillä painovoima on tehnyt tehtävänsä. Mutta kun joka tuutista tunkee toinen toistaa terhakampaa rintavarustusta silmille, niin alkaa tuntua, että omaakin pitäisi saada jotenkin terhakammaksi. Lisäksi telkkari suoltaa päivästä toiseen "nuortumisleikki"- ohjelmia, jossa silikonien laitto on samalla viivalla, kuin hampaiden valkaisu.

Aloin jo hieman pyörtää mielipidettäni silikoneista, koska tuntui, että rintaliiveilläkään en saa toivottua tulosta aikaiseksi. Toisaalta kaikki rintaliivini olivat nettikaupan alesivuilta ja usein ostin rintaliivit ajatellen, että ei nuo nyt ihan istu, mutta menköön kun on noin halvatkin. Eikä tarvitse sitten laittaa pakettia takaisin yksien rintaliivien takia.

Onneksi kesälomilla sain aikaiseksi lähteä ilman lapsia ostoksille ja perehtyä asiaan ihan kunnolla. Ja kylläpä oli iloinen yllätys vastassa: Nykyisellä pienentyneellä kuppikoolla löytyi vaikka miten paljon rintaliivejä ja osa oli jopa alennuksessa. Jo vain alkoi povi terhakoitua ihan vain hyvin istuvien rintaliivien ansiosta. Ajatella, että olin edes leikitellyt ajatuksella kirurgisesta toimenpiteestä "vaivaan" joka hoitui hyvin istuvilla rintaliiveillä - aika absurdia.

Löysin myös jotain sellaista, josta en tiedä itkeäkö vai nauraa. On olemassa rintaliivejä, joilla saa tavalliset rinnat näyttämään silikoneilta. Näitä "wanna be silikoni tissi" -liivejä olikin sitten joissain paikoissa niin paljon esillä, että hyvä kun normaali rintsikoita sieltä seasta löysi. Tietysti sellaisille, jolla on tosi pieni povi, nuo rintsikat voivat olla vastaus rukouksiin, mutta  kun niitä tehdään ihan normaalikokoiselle ja jopa suurehkolle povelle.

Onnistuneiden rintaliiviostosten ansiosta uskaltauduin myös katselemaan bikinejä ja uimapukuja. Mieluisa yllätys jälleen: löytyi tukevaa ja samalla hyvänmallista bikiniä ja löysin jopa hyvin istuvan uimapuvun. Siinä bikinejä valitessani sovitukseen tulin ajatelleeksi, että kun bikiinit kastuvat, niin osa tuesta häviää. Mitäpä jus nuo "wanna be silikoni tissi" yläosat ovatkin tukevammat kuin nämä tavalliset. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja sovittamaan. Täytyy sanoa, että ainoa asia mikä sovitushetkellä harmitti, oli se, ettei ollut ketään kaveria mukana. Niin hyvät naurut sain. Miettikääpä nyt itse sitä peilikuvaa pukukopissa: Väsähtäneen näköinen  nelikymppinen äippä, jolla on povi kuin Pamela Anderssonilla. Oli vaikea nauraa niin hiljaa, ettei kukaan piskuisessa Lieksan Seppälässä olisi kuullut sitä.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Siis miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Olen aina ollut sitä mieltä, että metsä ei ole minua varten. Ihan itsesuojeluvaisto on antanut ymmärtää, että ihmisen, joka ei osaa liikkua edes Helsingin keskustassa, vaikka on ikänsä Helsingissä asunut ei kannata lähteä metsään. Ei mistään syystä; ei marjaan, ei sieneen, ei kalaan eikä varsinkaan vaeltamaan. Tämä on totuus.

Muutamia kertoja minut on metsään houkuteltu, mutta vain kaksi kertaa olen nauttinut metsässä olosta. Yhden kerran sienestäminen muuttui kaljastamiseksi a-luokan seurassa ja toisen kerran oli puitteet kohillaan. Puitteet ovat kohillaan silloin kun on reilu metrin levyinen helppokulkuinen polku, lämmin kesäpäivä, ei hyttysiä ja Kolin maisemat. Miettikääpä montako kertaa tässä maassa nuo puitteet ovat edes mahdolliset. Ei kovin montaa. Kaljastamiseen olen jo liian vanha ja vastuuntuntoinen, joten luulin jo, ettei metsään tarvitsisi enää mennä. Olin väärässä.

Metsässä kulkeminen on mielestäni vaivalloista ja epämukavaa. En ymmärrä miten joku saa rauhan metsässä. Mitä rauhaa siinä on kun miljoona hyttystä inisee korvanjuuressa ja imee vertasi. Jos ei hyttyset, niin sitten paarmat ja ne perkeleet purevat kovaa ja salakavalasti. Kun sitten olet yrittänyt väistää kaikki sinut potentiaalisesti kuoliaaksi keihästävät oksat, valtavat hämähäkin seitit ja suonsilmäkkeet huomaat seisovasi sen metsän ainoassa suonsilmässä hämähäkinseitit kasvoillasi, miljoona hyttystä vertasi imien. Silloin tajuat, että ei olisi koskaan pitänyt lähteä. Metsään.

Kävi kuitenkin niin, että metsään jouduin ja melkein nautin siitä. Vaikka metsäretki alkoi ilman polkua ja sain heti alku metreillä hämähäkinseitin kasvoilleni. Polkukin löytyi, mutta ei minun laatuvaatimukseni täyttävä; Se oli ehkä puoli metriä leveä parhaimmillaan. Mutta silti nautin. Hyttysiä eikä paarmoja ollut, mutta sataa ripsautteli pari kertaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, en nauttinut metsän vuoksi vaan laatu seuran ja metsästä saatavan hyödyn; syyni metsässä viihtymiseen oli 5-vuotias poikani ja mustikat. Edes mustikat eivät painaneet vaakakupissa niin kuin rakkaan poikani innostus asiaa kohtaan. Hän nautti näyttäessään hänen oman mustikkapaikkansa. Hän kertoi suuria totuuksia, mitä metsästä löytyy ja miten suurimmat mustikat kerätään. Hän hyräili hyväntuulisena sen kaksi tuntia marjoja märässä metsässä kädet kohmeassa kerätessämme. Hän ilmoitti, ettei hätää takaisin löydetään, koska hänellä on sisällään pieni kartta. Ja niin minä keräsin kädet kohmeassa mustikoita rakkaan poikani kanssa. Enkä tohtinut valittaa mistään, koska poika oli niin innoissaan. Vasta kun sormet eivät kunnolla taipuneet ja pissahätä kävi sietämättömäksi, ehdotin pois lähtemistä. Pikkumies katsoi kartastaan, jonka oli tallentanut pään sisäänsä ja opasti meidät takaisin tädin talolle. Joutuu ehkä toistekkin menemään. Metsään.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Maalaamisen tuskaa ja ylemmän tason yhteys

Ikkunapuitteiden maalaus helatorstai viikonloppuna kuulosti loistavalta idealta. Hommaa oli lykätty, koska tiesin sen olevan tappavan tylsää ja vähiten palkitsevaa verrattuna esim. tapetoimiseen. Laskin pystyväni hiomaan, kittaamaan ja maalaamaan neljät ikkunanpokat neljässä päivässä,jolloin jäljelle jäisi enää kahdet pokat maalattavaksi joskus vähän myöhemmin. Toisin kävi.

Ensimmäisenä päivänä, kun aloin teipata kitata ikkunoita huomasin, että se kitti on todella löysää ja ikkunat on pakko teipata ihan ensin. Teippi tietysti loppui kesken. Löysin jotain iän ikuisen vanhaa maalarin teippiä ja käytin sitä. Suurin osa teipistä hajosi ohuiksi suiruiksi ja oli tosi hankala laittaa ikkunoihin. Laskin kuitenkin, että pääsisin hommassa nopeammin eteenpäin vanhalla teipillä odotellessa, että mies toisi töistä tullessaan lisää. Sen sijaan, että pyörisin etsimässä rautakauppaa joka olisi auki helatorstaina.

Kun olin keittiön ikkunan saanut lopulta maalauskuntoon, niin aloitin pohjamaalauksen. Radiossa soi hyvä musiikki, aurinko paistoi ja aloin jopa hiukan nauttia itse työstä. Maalasin tuolilla istuen, koska olin maalaamassa alaosaa pokista. Pohjamaalipurkin olin asettanut keittiöjakkaran päälle jossa se oli kätevästi ihan käden ulottuvilla. Tuli aika siirtyä ja siirtää maalipurkkia. Sen sijaan, että olisin siirtänyt vain purkkia otin kiinni jakkarasta jonka päällä purkki oli;ajattelin siirtää nämä kaksi yhdellä kertaa. Huono idea: Napatessani jakkarasta kiinni maalipurkki lensi kaaressa lattialle.

Maalia oli seinissä, keittiön kaapeissa, jääkaapin ja pakastimen ovessa sekä lattialla. En koskaan osta liuotin pohjaista maalia, mutta nyt olin ostanut - pitkän harkinnan jälkeen ja jo etukäteen pahaa aavistaen. Ensin huusin ja itkin lattialla, mutta tajusin muutamassa sekunnissa, että ei ole aikaa edes itkeä. On vaan pakko saada maali pois, ennen kuin se jämähtää kunnolla. Paljain käsin pyyhin ensin suurimmat pyyhkeeseen ja sitten hankasin lakkabensiinillä loppuja pois. Itkin, ulisin ja hankasin. Tunnin päästä olin saanut maalin pois. Käsiä poltteli ja silloin vasta huomasin, että kädet olivat tulipunaiset ja vihkisormus niin maalissa kuin vaan voi olla. Itkin pikkuisen lisää.

Mietin, että kun näin iso katastrofi tapahtui, niin joku jossain yrittää kertoa minulle jotain. Päätin mielessäni, että oli se sitten Jumala, Allah tai joku näistä muista, niin Hän tässä minulle viestittää seuraavaa: "Taloyhtiössänne on ikkunaremontti tulossa parin vuoden sisään, että maalaat nyt vaan ne näkyvimmät ikkunat ja jätät muut. Hukkaan menee aikasi jos kaikki maalaat." Hänen neuvoaan noudattaen maalausurakan saldoksi jäi lopulta kahdet ikkunan puitteet: Olohuoneen ja keittiön.

Toinen "ylhäältä tullut" viesti jäi minulle hieman epäselväksi, varsinkin kun tuossa ensimmäisessä oli mielestäni ihan tarpeeksi. Kävi niin, että kun rupesin irrottelemaan teippejä ikkunoista noin viikko maalaamisen jälkeen niin eihän sitä saanut irti millään. Naapurilta, jolla on konsti joka ongelmaan tuli vinkki: kokeile ruokaöljyllä. Ja minähän kokeilin: Ruokaöljyä, skrabaa, kiroilua ja lapsityövoimaa. Viimeiset liimat sain rapsuteltua pois viime viikolla - noin kaksi kuukautta maalausurakan jälkeen. En tuntenut riemua, en vitutusta, en yhtään mitään. Olin vain turta. Ja yksi ajatus pyöri mielessäni: Ei ikinä enää - Nämä oli sitten viimeiset ikkunan pokat mitä maalasin. Tämä oli nyt tässä.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Ylva, Sylva ja Agia Napa

Kuuntelin autossa CD:tä, johon oli koottu parhaat Agia Napan hitit vuodelta 2002. Tunsin pilkahduksen siitä vapauden tunteesta, jota voi tuntea vain Agia Napassa. Samalla tajusin, että tuota tunnetta en saa enää koskaan pilkahdusta enempää takaisin.

Se tunne kun istutaan paplarit päässä lämpimässä yössä parvekkeella meikkaamassa viiniä siemaillen. Tiedetään, että pitäisi olla jo menossa, mutta kun ei olla valmiita eikä ole vielä päätetty mitä laitetaan edes päälle. Joku mahdottoman hauska juttu ja hyvä biisikin on vielä pahasti kesken. Ja kun vihdoin ollaan lähdössä, molemmat katsovat toisiaan ja toteavat, että nyt on liian lyhyet hameet - Pakko ottaa vielä yksi napsu, että kehtaa kävellä tuolla. Ja se tunne kun päät kääntyvät kun kävelemme niissä Suomen olosuhteisiin liian lyhyissä hameissa, mutta Agia Napan olosuhteisiin suhteellisen pitkissä hameissa.

Miten saavuttaa uudestaan se riippumattomuuden ja vapauden tunne? Se kihelmöivä jännityksen tunne kun kävellään taas kerran kohti Black & White clubia tanssimaan aamuun asti. Eipä kai enää mitenkään. Siihen tarvittaisiin kaksi asiaa joita ei enää ole: Agia Napa sellaisena kuin se oli silloin ja Ylva ja Sylva yhtä nuorena kuin silloin. Voisihan sitä aina yrittää löytää "keski-ikäisten Agia Napan", mutta veikkaan että tuo sama tunne jäisi silti saavuttamatta. Syy ei ole pelkästään ikä vaan myös vastuu, jota molemmilla on nyt enemmän: Meillä molemmilla on nyt perhe ja lapsia. Miehen vielä voisi jättää viikoksi tai jopa pariksi, mutta lapsissa on se hankaluus, että vaikka kuinka kaipaa niistä "lomaa" niin siellä lomalla ei ole sitten muu mielessä kuin ne lapset. On vastuuta, jota pakoon ei pääse, eikä edes halua.

Nauttisiko sitä enää edes samoista asioista kuin silloin ennen? Itse en varmasti enää nauttisi siitä osuudesta, jossa yrittäisin kuvitella kääntäväni päitä. Hameen mittakin olisi varmaan enempi Suomen olosuhteisiin sopiva. Mutta toki nauttisin paplarit päässä lämpimässä yössä parvekkeella istumisesta ja tarinoimisesta Sylvan kanssa. Voitaisiin vaikka muistella niitä Agia Napan lämpimiä öitä ja saada pilkahdus tuota vapauden tunnetta takaisin. Jos oikein hyvin "pohjustettaisiin", niin saattaisi sitä osata iloita mahdollisesta positiivisesta huomiostakin ja tanssimisesta aamuun asti. Ehkä sitten joskus, kun lapset ovat jo isoja. Lähi vuosien loma suunnitelmissa meillä taitaa vaakakupissa painaa samat asiat: Lämmin aurinkoinen maa, lapsiystävällinen hotelli hyvillä uima-altailla ja Bamse klubi.

Niin se vaan elämä heittelee: Black & White klubista Bamse klubiin...







torstai 30. toukokuuta 2013

Lievästi ylipainoisen uusi elämä: Pannukakun himo

Niin on uutta elämää eletty 2 viikkoa seuraavin tuloksin. Viikko yksi: 2krt. kuntosalia + 14 min. juoksulenkki = 2,2 kg painon pudotus. Jei!!! Viikko kaksi: 2 krt. kuntosalia + 20 min. juoksulenkki =100g:n painon pudotus. Vähemmän jei, mutta tärkeintä ei ole painon pudotus vaan hyvä olo ja se motivoi enemmän kuin mikään. Eiks se niin menny Rakel?


Kaikista iloisin ja ylpein olen kuitenkin ruokavalion muutoksesta. Olen hallitusti ottanut jotain pientä makeaa, kun on ollut "pakkorako" tyyliin: "Äiti voitsä syödä nää mustat karkit kun mä en tykkää". Tai hallitusti päättänyt, että lettupäivänä saa ottaa jälkkäriksi letun töissä, koska se osuu kohdalle vain kerran kuussa. Joka päivä en ole ollut puputtamassa jotain makeaa niin kuin ennen vanhaan. Hyvä minä!

Mut silti...Selkeää horjutaa asenteessa oli havaittavissa tänään. Kävelin hallitusti ohi pannukakun (joka olisi kuulunut lounaan hintaan) ja otin banaanin. Voi sitä pannukakun kaipuuta kun kävelin ulos ruokalasta ja katselin muihin pöytiin. Näytti niin pirun hyvältä...


Lounaasta on jo tunteja ja söin sen pirun baaninkin, mutta pannukakku se on vaan mielessä. Ainoa este minun ja pannukakun välissä on yksi luku: 100g. Niin, että ei siinä paljoa hyvä olo motivoi kun alkaa oikein himottaa. Viikon päästä painonpudotus on parempi olla enempi kuin 100g tai mä syön oikeesti sen pannukakun. Ihan aikuisten oikeesti.

P.S. Personal trainerini käväsi työpisteessäni ja kehoitti mielummin katsomaan mittanauhaa kuin kiloja. Numeroitahan nekin on, joten varmaan toimii kannustimena. En vaan ymmärrä, että mihin helvettiin meidän talouden mittanauha on hävinnyt. Sellanen rautanen kelamitta ei varmaan tähän tarkotukseen käy, niitä löytys kyllä useampikin...

lauantai 4. toukokuuta 2013

Marilyn botoxilla on yhtä kuin Tuksu...vai onko sittenkään?

Kylläpähän meinasi pää hajota tässä yhtenä iltana, kun Tuksu ilmestyi ruutuun tämän tästä laulamaan "Happy birthday dear seiska". Ja sitä lystiä riitti joka hemmetin mainos katkolla. Onneksi se taisi rajoittua yhteen iltaan tai sitten en katsonut samaa kanavaa/telkkaria muina iltoina.

Botoxilla...

Aluksi ärsytti vaan ihan jumalattomasti. Seuraavaksi rupesin kuuntelemaan, että laulun lahjat on samaa luokkaa kuin Marilynillä. Kolmanneksi rupesin miettimään, miksi ihailen Marilyniä ja inhoan Tuksua. Aika samaan tapaanhan nuo yksityiselämäänsä pyörittävät: pillereillä ja pulloilla. Entä jos ihailemani Marilyn olikin oman aikansa Tuksu? Jospa suurin osa ihmisistä ei voinut sietää tuota typerää blondia kunnes kuolema hänet aateloi. Voisiko samoin käydä myös Tuksulle? Kuolema nyt saattaa hänetkin korjata tuolla pillereiden popsimistahdilla, mutta nostammeko hänetkin jalustalle jos/kun näin käy?



...ja ilman

Toisaalta kun vertaa, mitä Marilyn on saanut aikaan ammatillisesti, niin kyllähän se blondi pesee Tuksun mennen tullen. Mutta Marilyninkin uraa pilkattiin kai aikanaan. Olen lukenut pari kirjaa Marilynistä ja niistä saa sellaisen kuvan, että Marilyn ei ollut tyhmä vaan hyvin tunteellinen ihminen. Läheisriippuvainen ja ehkä vähän muuten sekaisin, mutta älykäs nainen kaiken kaikkiaan. Seksikkyys ja äly oli vain siihen aikaan mahdoton yhtälö. Kun katsoo kaikkia noita seksikkäiksi luokiteltuja julkkiksia nykyään, niin eipä se yhtälö taida toimia vieläkään. Toisaalta kukaan ei ole vielä tehnyt juttua Tuksun älykkyydestä (tai jos on, niin en ole lukenut sitä), mistä sitä voi tietää kuinka älykäs ihminen botoxin, tekoripsien ja ruiskurusketuksen alta löytyy?

Vaikka laulutaidot ja pillerinpopsiminen näyttää sujuvan samalla lahjakkuudella molemmilta, niin kyllä se vaan Marilynin kuvassa silmä edelleen lepää ja Tuksun vastaavassa ei niinkään. Ja jotenkin Marilynistä uskon edelleen, että hän on ollut älykäs, hieman vain vietävissä. Olisikohan ollut kuitenkaan niin älykäs, että olisi jättänyt botoxin väliin, jos olisi elänyt tällä vuosituhannella - rohkenen epäillä. Ehkä olisimme nähneet hyvinkin erinäköisen Marilynin jos hän olisi elänyt tällä vuosituhannella...

torstai 25. huhtikuuta 2013

Ja sitten on Kimi Räikkönen...

Mietin tässä, että miksi ihmeessä olen viimeaikoina ruvennut ihailemaan Kimi Räikköstä. En seuraa formuloita muuten kuin "mukakiinnostuneena" silloin kun mieheni sattuu niitä kasomaan. Joku Kimin persoonassa kiehtoo. Tuntuu, että mitä tahansa hän tekee, oli se sitten kuinka junttia tahansa, niin Kimin tekemänä sekin on jotenkin coolia. Se vähäsanaisuus ja eleettömyys - siinä on jotain kiehtovaa.

Olisikohan osittain siksi, että itse olen täysin Kimin vastakohta: Puhun liikaa, olen kovaääninen ja elehdin aika paljon varsinkin innostuessani jostain. Puhun miettimättä mitä sanon ja tajuan sen mitä olen sanonut vasta jälkikäteen. Sammakoita loikkii suustani tämän tästä ja olen tahtomattani varmasti loukannut montaa ihmistä. Kunnon puheripulin jälkeen seuraa morkkis. Eikä morkkista lievennä yhtään se, että nykyisin kaikki mitä sanon, sanon selvin päin. Ei ole edes humalatilaa iskua pehmentämässä tai parhaassa tapauksessa takaamassa, että kukaan ei kuullut tai muista mitä tulin suustani päästäneeksi. Ikävämpi juttu...


Ehkä siksi välillä toivoisin olevani kuin Kimi. Puhuisin vaan silloin kun on asiaa ja vaikka olisin minkälaisen tunnekohun vallassa osaisin esittää asiani eleettömästi ja rauhallisesti. Kun Kimi hermostuu, hän vain toteaa napakasti: "Leave me alone, I know what I'm doining" ja se siitä. Ei suurta draamaa. Tai jos hän tulee kisassa toiseksi, riemunkiljahdusten sijaan hän toteaa: "It's better than nothing." Siinä on cooleus huipussaan.

Viime viikolla minulle selvisi, että Kimi on myös paljon keskivertoa älykkäämpi kaveri. Tämä lisäsi ihailuani entisestään. Toivottavasti saan pitää kuvan Kimistä älykkäänä mestarikuskina, joka ei pidä turhaa meteliä itsestään ja joka osaa olla tilanteessa kuin tilanteessa cool. En tiedä mikä tuon kuvan voisi romuttaa. Niin korkealle cooleuden kukkulalle olen hänet nostanut, että vaikka hänet löydettäisiin sammuneena omaan oksennukseensa paskat housussa, niin hän olisi luultavasti osannut senkin hoitaa jotenkin coolisti.


tiistai 23. huhtikuuta 2013

Saisko teidän Mustia ihailla vaan kauempaa?

Eläimiä pitää silittää, ottaa syliin ja kehua söpöiksi. Tuon viimeisen teen mielelläni jos eläin on tarpeeksi kaukana minusta - siis ihan mikä tahansa eläin. Pelkään kaikkia eläimiä enkä ole erityisen kiinnostunut niistä, mutta ymmärrän että ne ovat oleellinen osa tätä planeettaa ja hyvin tärkeitä ihmisille lemmikkeinä. Monet eläimet ovat mielestäni myös kauniita katsella. Mutta sitä en ymmärrä, miksi on suorastaan velvollisuus silittää koiraa tai kissaa jos sellainen on samassa seurueessa. Miksi ei voi vaan ihailla kauempaa?

Parhaat eläinkokemukseni ovat nimenomaan niitä, joissa saan ihailla eläintä kauempaa. Olen nähnyt Keniassa luonnonpuistossa jeepistä Kirahavin. Hetki jolloin tuo kaunis isosilmäinen eläin käyskenteli jeepin edestä, oli todella kaunis ja mieleenpainuva. Mutta silti en menisi paijaamaan kirahvia tai syöttämään sitä. Voin lyödä vaikka vetoa, että niitä ihmisiä jotka sen haluaisivat tehdä on enempi kuin niitä jotka eivät.

Vaikuttavin eläinkokemukseni on ehdottomasti se, kun näin valaan. Vaikka näin vain sen kun valas tuli vedenpintaan puhalsi vettä, pyrstö heilahti ja saman tien se oli jo pinnan alla, niin se oli järisyttävän vaikuttava kokemus. Enpä menisi valaitakaan paijailemaan, jotenkin tuntuu suorastaan tungettelevalta koko ajatuskin.

Jalkoihini on hakeutunut koiria, syliini on kiivennyt kissoja ja päälleni on heitetty marsuja paijattavaksi. Jokainen ensikohtaaminen eläimen kanssa on ollut kauhunsekainen. Joskus olen kauhuni onnistunut peittämään toisinaan en. Yhteen kyläpaikkaan mennessä piti ottaa matkalla aina reippaat rohkaisuryypyt, kun siellä oli kaksi hyvin ihmisystävällistä koiraa vastassa. Toinen niistä tykkäsi erityisesti istua minun kyljessäni kiinni. Missä on eläinten vaistot? Aina on joku karvapallo tunkemassa syliin, vaikka en haluaisi yhtään eläintä niin lähelle itseäni. Kauniita ja ihania eläimiä kaikki (paitsi ehkä se marsu, joka heitettiin useampaan otteeseen väkisin syliin ja niskaan), mutta mieluiten ihailen vähän kauempaa.

Omakohtainen syvempi lemmikkikokemuskin minulla toki on. Ex-miehelläni oli koira. Meistä tuli lopulta kaverit, mutta vuosi siinä meni tutustuessa. Voin sanoa, että sitä koiraa rapsuttelin ja halailin mielelläni - sitä koiraa rakastinkin. Mutta kun tuli tilanne, että olisi pitänyt ottaa pois jotain koiran suuhun kuulumatonta, niin siinä kohti tein sopimuksen: minä en pistä käsiä sinun suuhusi etkä sinä minun suuhuni. Tämä sopimus meillä piti. Onneksi tuo koira ei pannut suuhunsa mitään tappavaa silloin kun satuin olemaan kahden hänen kanssaan, koska se olisi ollut kuolemantuomio. En olisi pystynyt käsiä työntämään sen suuhun edes siinä tilanteessa. Sen verran pelkäsin kuitenkin, vaikka rakastinkin.

Nyt kaikki eläinten ystävät ovat jo vetäneet hyvin monta hernettä nenään. Herneet pois nenistä, niin henkikin kulkee taas paremmin. Teidän eläimenne ovat edelleen maailman ihanimpia. Jos seuraavan kerran en paijaa sinun lemmikkiäsi - älä loukkaannu. Ihailen sitä kauempaa, niin sinäkin voit ihailla minun lemmikkivalastani. Siellä se uiskentelee jossain Atlantilla, eikä sitä tartte paijata.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kokeillaan sitten liikkumalla...

Aloitin siis viime viikolla urheilun. Kyllä, lasken urheiluksi portaiden käyttäminen hissin sijaan. Ensimmäinen kerta oli pahin; Olin kiivennyt vasta toiseen kerrokseen niin läähätin niin, että kurkkuun sattui. Kolmannen kerroksen kohdalla reisissä poltteli. Neljäs kerros; reidet hapoilla ja pakarat huusivat armoa. Viidenteen kerrokseen päästyäni läähätin niin kovaa, että konttorin perälläkin kuultiin ja tuntui kuin kävelisin ilmassa. Kun pysähdyin yhden kollegan kohdalle kehumaan retostamaan, että portaita kuule tulin, niin hän pelästyi. Läähätin kuulemma niin kovaa, että hän luuli, että olen saanut jonkun sairaskohtauksen. Näin on ihmisen kunto romahtanut siitä huolimatta, että viisi vuotta sitten urheilin innolla 2-3 kertaa viikossa. Että jos 10-15 vuotta urheilee 2-4 kertaa viikossa, niin viidessä vuodessa tämä kaikki nollataan. Ei ole kovin reilua se...

Hyvä uutinen on se, että olen jatkanut portaiden ramppaamista ja se toimii. Siis toimii minulle, ei niille jotka odottivat minua palaveriin mistä olen aina 10 minuuttia myöhässä. Lähtiessä aina unohdan, että aikaa menee enempi kävellä taloon toiseen päähän jos täytyy mennä ensin alas mennä viisi kerrosta kävellen ja sitten toisessa päässä kuusi kerrosta ylöspäin (ja se kuusi on niin liikaa, kuolema meinasi korjata). Mutta toimii siis minulle, koska sitä miettii kahdesti viitsiikö mättää kaksin käsin suklaata, kun sen takia joutuu niitä rappusia ramppaamaan. Varsinaisia syöppöhullukohtauksia ei ole vielä urheilun aloittamisen jälkeen tullut, mutta aloitinkin vasta viimeisen syöppöhulluuskohtauksen jälkeen ja niitä ei onneksi tule kuin kerran viikossa - joskus saattaa mennä muutama viikkokin ennen kuin repsahdan.

Syöppöhulluuskohtauksilla tarkoitan sellaista syömistä, että kaikki mikä kaapista löytyy kelpaa. Makeaa ja suolaista vuoronperään. Mutta kuitenkin normaaliuden rajoissa, että ei näitä kohtauksia voi vielä bulimiaksi laskea. Kyllä siinä sellainen tolkku on, että tietää koko ajan mitä tekee ja kaapeistakaan ei löydy sellaista bulimikolle tarvittavaa määrää herkkuja kerralla. Eikä ole kauppaan asti tarvinnut koskaan lähteä syöppöhulluuskohtauksen takia. Siinä kohti järki sanoo, että eiköhän tuo jo riittänyt. Siis vähän niin kuin normaalisti alkoholia käyttävällä lähtee joskus mopo käsistä. Ei sekään siitä alkoholistia tee.

Urheilu sabotoi jo viikonloppuakin: lauantai aamupäivällä siivosin koko kämpän. Sen kun tekee vauhdilla, niin menee urheilusta. Ja illalla vielä lasten kanssa uimahalliin, ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Kyllä toimii liikunta sillä normaalisti tätä kirjoittaessani olisin jo käynyt rivin Fazerin sinistä, kun sitä tuolla kaapissa on. Mutta nyt pysyn lujana ja painun pehkuihin.

Nukkumaan menoon muuten liittyy selkeästi yksi laihduttava asia...nyt jos ajattelit sitä toista toimintoa mitä sängyssä harjoitetaan, niin hyi sinua. Tarkoitan tietysti kunnon yöunia! Olen itsestäni huomannut (sekä myös jonkun artiikelin aiheesta lukenut), että väsymys- ja nälkäkeskus sijatsevat niin lähellä toisiaan, että monesti aivoissa menee asiat sekaisin. Väsyneenä tuntee itsensä nälkäiseksi, vaikka oikeasti onkin vain väsynyt. Ja kas yhtäkkiä on kiljuva nälkä - vai onko? Kellohan on jo yli puolen yön. Täytynee lähteä nukkumaan tämän kurnivan mahansa viereen. Toivottavasti vieruskaveri kuorsaa, niin en kuule sitä...

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Se on se pakkaus kun lihottaa

Katselin pääsiäisen aikaan dokumenttia siitä, miten erilaiset ympäristössä olevat kemikaalit saavat meidät lihomaan. Jos oikein muistan, niin se oli pääsiäislauantai ja taisi olla TV1 tai TV2 koska siinä ei mainoksia tullut välissä, mikä taas vaikeutti normaalia jääkaapilla ramppaamista. 
TV dokumentissa kerrottiin, että ympäristössä, jossa elämme, on paljon kemikaaleja, jotka lihottavat. Oli tehty useita tutkimuksia, joissa oli annettu jotain näistä kemikaaleista ryhmälle rottia ja sitten verrattu näiden rottien panoa niihin rottiin, jotka eivät olleet saaneet tätä kemikaalia. Ero oli huomattava, vaikka molemmat rottaryhmät söivät samaa ruokaa ja liikkuivat saman verran.
Dokumentissa kerrottiin juurta jaksaen, miten kaikki toimii ja näytettiin kuviakin, mutta siis pähkinän kuoressa: hormonit menevät sekaisin ja ihminen lihoo. Ja näitä kemikaaleja on sitten ihan joka puolella eli niitä on lähes mahdoton välttää. Hyvä puoli tässä on se, että nytpä voi syyttää lihomisesta näitä kemikaaleja ja väittää, ettei voi asialle mitään. Paha vaan, että seuraavassa vien senkin hyvän ja kerron mitä tulee välttää, jotta välttyy näiltä kemikaaleilta - tai, no osalta niistä.  
Laihtuminen on siis helpompaa kuin koskaan, vältät vai seuraavia:
- Kaikkia hedelmiä missä on fruktoosia (eikös niissä kaikissa ole?) ja tietysti kaikkea muutakin mikä sisältää fruktoosia; kaikki dieettituotteet kaiketi,missä sokeri on korvattu fruktoosilla.
- Kaikkea ruokaa joka on pakattu. Eli tilaa seuraava Big Mac ilman pakkausta - se on se pakkaus kun lihottaa.
- Tuttipulloja, tai miksi ei oikeastaan kaikkea muoviastioita. Tuttipullo oli vain mainittu yhtenä niistä muovisista asioista, joissa tuota kemikaalia on. Sikäli todella paha, että lihotetaan vauvojamme ihan tietämättämme. Tuosta ei enää huumoria pysty repimään. Kanadassa tämä aine on jo kielletty ja luokiteltu ympäristölle vaaralliseksi.
- Säilykkeitä, joissa oli sisäpuoli tölkistä pinnoitettu muovilla (jos et laskenut tätä jo pakattuihin ruokiin)
- Kuitteja. Kyllä luit oikein! Kassakuiteista irtoaa kemikaalia, joka pysyy elimistössä 6 tuntia kun olet kerran kuittiin koskenut. Seuraavan kerran kun kassaneiti tyrkyttää kuittia, kieltäydy ottamasta. Aivan kuten jätät sen croissantinkin aina ostamatta, koska tiedät, että mitään croissanttia lihottavampaa on vaikea löytää. Tai no, ehkä Lildin suklaacroissantti, josta taas on kohtuullisen vaikea kieltäytyä kun se on niin halpakin. Mutta siis kun vertaa suklaacroisant versus kuitti, niin aika helppo on valita kumman jättää ottamatta. Hyvinä päivinä voi jättää molemmat ja alkaa valtaisa laihtuminen.
Tässä oli vain osa niistä kemikaaleista jotka lihottavat ja kun tuota listaa katsoo, niin aika mahdoton noita on välttää. Jos lapsia suunnittelee, niin oikea vastaus on Kanada. Muuta sinne tai ainakin tilaa kaikki vauvan tarvikkeet sieltä, muuten saat kaiken toivon heittää normaalipainoisesta jälkeläisestä. 
Kaikista helpoin välttää on ehkä tuo kassakuitit. Itse laitan kassakuitin aina lompakkooni sitä sen enempää ajattelematta josta seuraa se, että pian lompakko on täynnä kuitteja. Täytyypä tyhjentää lompakko ja kieltäytyä kohteliaasti kuitista kun seuraava kerta tulee. Hyvin kerkiää vielä rantakuntoon, kun aloittaa heti.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Luomubotoxia osa 2: Silmät on sielun peili

Silmien nuorentamiseen on monta kikkaa, mutta helpoin niistä on korostaa yläripsiä. Alaripset kannattaa jättää huomiotta, koska niiden allahan ne rypyt luuraavat. Pelkillä tuuheilla, pitkillä kaareutuvilla ripsillä päästään jo pitkälle ja on varmasti luomumpaa kuin botoxi. Alla muutama luomubotoxivinkki ripsiin, mitä itse olen kokeillut - No, osa on semiluomua, mutta varmasti silti vaarattomampaa kuin itse botoxi.

Ripsien pidennys
Itse kokeilin ripsien pidennyksiä ja voi, kyllä oli niin upeat ja hienot ripset, että vuodet sen kun karisi, kun ei kukaan muuta huomannutkaan kuin ne hienot ripset. Aikansa se oli mukavaa, mutta sitten allergisoiduin sille ripsiliimalle. Lisäksi siitä tuli aika kallis harrastus, kun maksoin kolmen viikon välein 50 euroa ja siitä 3 ensimmäistä päivää näytin siltä, kuin joku lähi omainen olisi kuollut. Silmät oli tosi punaiset ja jopa kipeät. Kerkisin varmaan puolisen vuotta harrastaa näitä ripsien pidennyksiä ja sen jäljiltä oli kyllä omat ripset tosi heikossa hapessa. Itse laittaisin ripset enää sellaisille lomamatkoille, jossa tiedän olevan niin kuuma, ettei mikään meikki pysy naamassa. Silloin piristää, kun edes silmät tulevat näkyviin siitä punoittavasta naamasta. Ja ehdottomasti parhaat ripsien pidennykset saa Ketliltä, jolla on liike nimeltä Kaunis Marabella. Ketli ei koskaan tee övereitä ja kysyy tarkkaan asiakkaan toiveet etukäteen.

Ripsiseerumi
Ripsiseerumia kokeilin ripsien pidennysten jälkeen ja ainakaan se Facediilillä hommattu japanilainen mömmö ei vakuuttanut. Paketissa luki, että voi laittaa myös ripsivärin alle, mutta kyllä se sellasta tavaraa oli, että kun siihen päälle kuin laittoi ripsivärin, niin tuntui ettei saa ripsiä näkyviin edes ripsivärillä. Kokeilin myös niin, että laitoin seerumin illalla yöksi, ei toiminut. Aamulla se mömmö oli kokkareina ripsissä ja ripset tuhannen takussa. Ovh tällä tuotteella oli 99 euroa ja Facediilissä se oli 29 euroa. Älkää vaan ostako ainakaan juuri tätä tuotetta. Itse kokeilisin seuraavaksi ripsiväriä, jossa on seerumi mukana, jos sellaisia on olemassa sopuhintaan.

Elektroninen ripsien kiharrin
No kun halvalla sai! Kihartaa ihan kivasti lämmön kanssa, mutta koska minun silmäni ovat mallia Sylvester Stallone, niin ripsiä on äärimmäisen vaikea kihartaa. Meillä Stallonen kanssa on samanlainen silmän kaari ja kaikkien ripsien kihartimien kaaret ovat huomattavasti loivempia kun minun ja Stallonen silmän yläkaari on. Normaalisilmäisenkin kannattaa miettiä tätä ostosta. Hinta Facediilin kautta 19 euroa, mutta patterit saa olla vaihtamassa kerran viikossa. Samankokoinen patteri menee lasten kuumemittariin, joka sekin syö niitä ihan liikaa ja katsoinkin että "ympäristörikosrekisterini" on jo sen patterikoon kohdalta täysi. Käyttämättä jäi.

Kihartava ripsiväri
Toimii! Pelko siitä, että osa ripsistä on hävinnyt ja osa ohentunut olemattomiksi katosi kun vaihdoin kihartavaan ripsiväriin. Eivät ne ripset toki entisellään olleet, mutta ei tämä tilanne ihan niin paha ollut mitä japanilainen ripsiseerumi ja Lumenen ripsiä pidentävä ripsiväri antoivat ymmärtää. Tarjoustalossa punnittuani toisessa kädessä Lumenen kihartavaa ripsiväriä ja Rimmelin kihartavaa ripsiväriä päädyin Rimmeliin, koska se oli halvempi ja edellinen ripsiä pidentävä Lumene (mustikkauute tai joku sellanen) oli pettymys. Oikeaan osui valinta: Rimmelin Sexy Curves (ihana nimikin) näyttää sekä tuuheuttavan, pidentävän että kihartavan ripset. Aivan täydellistä: Ei tarvitse erikseen kihartaa ripsiä, mikä säästää huomattavasti aikaa stallonesilmäisen ihmisen kohdalla ja lopputuloskin on paljon parempi. Suosittelen lämpimästi. Tätä silmiin ja valokynää sipaisu kulman korkeimpaan kohtaan, niin stallonesilmäinenkin nuortuu. Suosittelen myös Stallonea vaihtamaan tähän. Googlasin kuvia ja oli vaikea löytää herrasta kuvaa, missä silmät vielä roikkuvat kuten nuorempana. Kummasti hänellä silmäluomet nousevat ylöspäin iän myötä, kuin muilla tuppaa suunta olemaan alaspäin...hmmmm.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Olgan kotona - sarja herätti ei toivottuja tunteita

Katsoin eilen Olgan kotona ja tulin vain pahalle tuulelle. En tiedä miksi, mutta ihan kaikki siinä ohjelmassa ärsytti. En ole oikeastaan koskaan kateellinen, joten kateutta se ei kai voinut olla.

Eniten ärsytti kohtaus, jossa Olga teki ruokaa lastensa kanssa ja antoi mielestäni liian pienen lapsen rikkoa kanamunan soijapihvitaikinaan. Ja vaikka se muna rikkoutui juuri niin kuin sen odottikin rikkoutuvan, eli munan kuoren palasia oli varmasti siellä pihvitaikinassa, niin Olga vaan kehuu lastaan. Kyllä sapetti, ja keksin heti syyn miksi.

Meillä sama tilanne olisi mennyt niin, että pitkän taistelun jälkeen olisin antanut lapsen rikkoa munan mureketaikinaan. Sitten kun siinä olisi käynyt noin, niin olisin sanonut: "Kato nyt mikä sotku. Mähän sanoin, että sä et vielä osaa. Nyt tässä menee taas puolet kauemmin, kun mä joudun nyppii noi kuoret tuolta. Ois vaan pitäny ite tehä tääkin." Kummankohan kanssa lapsi mieluummin kokkaa, Ylvan vai Olgan?

Taidan siinä kohti kuitenkin olla kateellinen, mutta entä kaikki muu? Mikä niissä asioissa voi ärsyttää tai aiheuttaa kateutta, mitä ei ikinä haluaisi itselleen? Kaikki siinä ohjelmassa näkyvä oli "retrohipisti" täydellistä, oli vanhaa ja tuunattua. Talon tyyli oli kaukana tyylistä jolla oman taloni sisustaisin, jos sellaisen omistaisin. Enkä ikinä haluaisi asua niin korvessa ja viljellä omaa ruokaani, jo pelkkä ruoholeikkaamisen ajattelu ahdistaa...

Silti tuntui erityisen pahalta, kun Olga haki kasvihuoneesta itse kasvattamansa kurkkua, laittoi sen puoliksi ja antoi lapsille syötäväksi. Tuntui, että se oli suuri rakkauden teko. Jos minä ostan Prismasta suomalaisen kurkun (vaikka se on talvella kalliimpaa kuin Espanjalainen) ja puolitan sen lapsilleni, niin ei siitä kyllä rakkauden teko tule mieleen.

Kyllä olen kateellinen ja niin isosti, etten koskaan aiemmin elämässäni ole ollut. Ja ihan naurettavaa tästä tekee se, että en ole yhtään tuollainen "retrohippi maanviljelijä" enkä edes haluaisi olla. Ehkä se kateus kumpuaa juuri siitä. Miten joku voi elää noin, näyttää noin hyvältä ja vielä nauttia siitä? Samalla olemalla se täydellisen pitkäpinnainen äiti, joka pelkää vähemmän sotkua kuin lapsen kokeilunhalua. Eikä siinä vielä kaikki: Olga on vielä kasvissyöjä eli pelastaa planeettaa myös sillä tavoin. Itse olen vihreä tällä hetkellä vain kasvoilta paistavan kateuden kautta.

En uskalla katsoa enää yhtään jaksoa Olgaa. Kyllä minä siitä niin katelliseksi tulin. Naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi - ja kuka sellaiseksi nyt haluaa.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Luomubotoxia osa 1: Ylva vastaan Axl Rose

Botoxihan on hermomyrkky ja vaikka taitavat markkinoijat ovat saaneet sen vaikuttamaan niin kovin viattomalta, niin en ehkä menisi kokeilemaan. Houkutus on valtaisa, koska keskellä otsaani on ollut niin kauan kuin muistan yksi valtava ryppy. Se on ollut siinä jo teini-iässä, joten voipi olla, että botoxilla ei saisi muuta aikaan kun Axel Rose tyyppisen ratkaisun, jolloin mieluummin pidän ryppyni.



Otsaryppyihin on olemassa luomu ratkaisu, jota kutsun tässä luomubotoxiksi siksi, että se on yhtä tehokas kuin botoxi ja silti täysin luonnollinen ratkaisu: Otsatukka.

Otsatukan hyödyt vastaan botoxi:
- Otsatukka on luonnollinen, ei myrkkyjä - Botoxi on hermomyrkky, joka lamauttaa lihaksen
- Otsatukan tyyliä voi muuttaa jos kyllästyy - Botoxin tyyli pysyy samana tai menee överiksi (kts. yo. kuva)
- Hinta: Do I need to say more ?
- Otsatukan leikkaamiseen sisältyy arjen luksusta: Pääsee kampaajalle. - Botoxi: "Pääsee" piikitettäväksi. Tosin olen kuullut, että joskus saa kuohuviinit kaupanpäälle, mutta tarvittaisiin varmaan vähintään litra tequilaa, ettei se sattuisi ihan saatanasti ja pelottaisi aivan perkeleesti.

Otsatukan huonot puolet omalla kohdallani:
- Kasvaa tosi nopeasti. Toisaalta tämä johtaa lisääntyvään arjen luksukseen, kun pääsee useammin kampaajalle - eli oliko tämä sittenkään huono puoli?
- Kun otsatukka on liian pitkä alan näyttää erehdyttävästi Roswhita Heikkilältä (nyk. Möhring) varsinkin aurinkolasit päässä. Ei löytynyt sellaista kuvaa Roswhitasta, miltä en halua näyttää vaan ainoastaan sairaan kauniita kuvia hänestä; kuinka ihmeessä se on mahdollista?

Plussan puolelle jäätiin siis. Unohtakaa botoxi ja kasvattakaa otsatukka.

Tämä oli Luomubotoxi osa 1. Lisää tulossa, joten jos olet piikille menossa niin mieti vielä. Jos ei löydy täysin luomuratkaisua, niin ainakin semiluomua on tarjolla ensiviikolla.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Suklaabrownie 6 - Vartalonmuokkaaja 0

Väitän, että osa näistä lievästi ylipainoisen ylikiloista on peräisin Lildistä. Siellä on vaan niin halpoja ja hyviä herkkuja. Yleensä menen Lildiin ostamaan juustoa ja tarkkaan etukäteen katsotut tarjoukset. Ulos kaupasta astelen kassi täynnä herkkuja ja se tarjousparsakaali unohtuneena vihannestiskille.

Astelin taas "juusto-ostoksille" ja samalla ostosreissulla silmääni osui vartalonmuokkaaja. Olen aina miettinyt, että olisiko tuosta apua, mutta kun ovat olleet niin kalliita. Tämä oli vain kuusi euroa ja ripiät, joten ajattelin, että nyt on aika kokeilla. Sujuvasti nappasin seuraavasta hyllystä koriin myös paketin suklaabrownieta 1,29! Eihän noita voi hyllyyn jättää ja maistuu varmaan ihan sairaan hyvältä hieman lämmitettynä vaniljajäätelön kanssa.

Sitten intoa piukassa tätä vyötärön piukentajaa kokeilemaan. Vedin sen ylleni ja se pureutui niin pahasti lantioon, että sattui. Aikani kääntelin pakettia ja huomasin, että olin laittanut piukentajan ylösalaisin päälleni, helpotuksen huokaus - luulin jo, että minussa on joku rakenteellinen vika. Uusi yritys. Kahdesta keskikoisesta vatsamakkarasta muodostui yksi valtava maha, aivan kuin olisin raskaana. Eikä siinä vielä kaikki: piukentajan alareuna uppoutui lantioon saaden minut oivaltamaan jotakin uutta: en ole pelkästään läski vaan minulla on myös iso perse. Kokeilin myös virkahameen kanssa - ja kyllä, totta se oli: Hame oli tiukempi piukentajan kanssa kuin ilman. Kaksi pientä makkarani näyttivät suorastaan söpöiltä verrattuna tuohon valtaisan berliinin makkaraan jonka vyötärön piukentaja sai aikaan. Oli minulla sitten vaatteet päällä tai ei, tulos oli ihan sama.

Kitkerän tappion nieltyäni soitin miehelleni tärkeän puhelun. "Voitko tuoda kulta vaniljajäätelöä, unohdin ostaa sen."

Jutussa mainittujen tuotteiden virallinen arvostelu:

Lildin vartalonmuokkaaja (bodyshaper)
Tuote on ilmeisestikin tarkoitettu vartalonmuokkaukseen: Se muokkaa vatsastasi tavallista isomman, jolloin voit tarvittaessa uskotella itsellesi ja kanssaystävillesi olevasi raskaana. Se kokoaa mahdolliset useammat vatsamakkarat yhdeksi valtavaksi. Lämpimästi suosittelen vartalon muokkaajaa tähän tarkoitukseen.

Lildin suklaabrowniet
Pieni paketti, mutta niin oli hintakin. Ovat kausituotteita, eli silloin kuin on niitä Amerikan herkkuja joissa on se vapaudenpatsaan kuva (tai joku sitä muistuttava, en ole niin tarkkaan pakettia katsonut) niitä on myynnissä. Lämmitä hetki mikrossa ja laita vanilja jäätelöä päälle ja aaahhh! Jos haluat lisätä annoksen kulinaarisuutta, niin lisää muutama hiukan sulanut pakastemansikka annokseen ja tee annoksesta saman näköinen kuin telkkarin Master Chefissä tai vastaavassa ruokahifistely sarjassa. Niin sinulla on käsissäsi Michelin tähti ravintolan jälkiruoka.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Tarjoustalon pimennysverhot ja silittämisen sietämätön keveys

Inhoan silittämistä ja teen sitä vain jos on ehdoton pakko, ja nyt oli: Mietimme makuuhuoneeseen pimennysverhoja ja koska olimme vasta vuosi sitten ostaneet sinne uudet verhot, niin tulimme siihen tulokseen, että ostetaan pimennysverhot ja laitetaan ne "vanhat verhot" siihen päälle. Kävin ensin Eurokankaassa ja voi että kun oli kauniita kankaita, mutta sitten olisi pitänyt nakata nämä vuosi sitten hommatut "ihanan kalliit verhot" romukoppaan. Siitä se idea sitten lähti: turhahan siitä "alusverhosta" on maltaita maksaa ja samaan aikaan kolahti postiluukusta Tarjoustalon lehti, josta laskimme kolme verhoa maksavan kolmasosan siitä, mitä Eurokankaan verhot olisivat tulleet maksamaan. Verhot suoraan pussista ikkunaan roikkumaan ja kokeilemaan josko ne siliäisi ihan itse kun siellä aikana roikkuvat. No eivät silinneet. Ja olivat todellakin niin rumat, että epäilin tuleeko silittämälläkään hyvät.

Lauantai-iltapäivän vietin laatuaikaa silitysraudan ja verhojen kanssa. Aurinko paistoi ja oli ihana ilma, minä hikoilin ja silitin - ja paha tuuleni vain kasvoi ja kasvoi. Yritin tehdä tästä puuhasta mahdollisimman miellyttävän: katsoin telkkaria samalla, minkä olisi pitänyt tehdä silittämisestä "kivempaa" sen sijaan se vaan korosti sitä kuinka paljon aikaa silittämiseen voikin mennä. Asiaa ei auttaneet ne Tanja Karpelan antamat koiranhoitovinkit siinä välissä, jotka tiesin niin lyhyeksi, että kaukosäätimen etsimiseen olisi mennyt pidempi aika kun siihen, että katsoin ne. Koiria pelkäävää ihmistähän varmasti kiinnostaa miten koira pyytää lupaa nopeasti vilkaisemalla emäntää - esimerkiksi lupaa raadella seuraava vastaantulija...Aika kului mataen ja kuusi verhoa oli silitetty. Tulos: selvästi paremman näköiset verhot, joista ei ehkä huomaa, että ne on ostettu Tajoustalosta, kun siinä on se "ihanan kallis" verho päällä. Mutta vieläkin kiukuttaa - se silityseen käytetty aika. Verhojen kuuluisi tulla paketista ulos valmiiksi silitettynä. Piste. Muihin meidän asunnon ikkunoihin tulee vain sälekaihtimet, koska elämä on liian lyhyt silittämiseen.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Annoskoko - Mikä siinä nyt on niin vaikeeta?

Kaikista kriiseistäni eniten pinnalla on tällä hetkellä kriisi lievästä ylipainosta. Olen ollut ikäni painojojoilija, mutta en koskaan (ainakaan tietääkseni) ylipainoinen. Nyt tuli lääkäriltä tuomio: Lievästi ylipainoinen. Palkkasin ilmaisen personal trainerin (=lue kaveri joka istuu konttorilla vieressäni ja on itse laihtunut 30 kiloa hitaasti mutta varmasti). Ensimmäinen personal trainerin ohje: Lopeta Pepsi Maxin juominen. Tämä tehty, tuskaista oli, mutta ei enää Pepsi Maxia.

Seuraava ohje onkin sitten osoittautunut vaikeammaksi: Pienennä annoskokoa. Mikä ihme siinä voi olla niin vaikeaa??? Onnistui silloin kun "personal trainer" istui samassa lounaspöydässä, mutta nyt kun hän on ollut viikon lomalla, homma on lähtenyt ihan lapasesta. Olen useana päivänä mennyt lounaslinjastolle ja hokenut mielessäni annoskoko, annoskoko, annoskoko ja joka ikinen kerta olen marssinut pöytään tarjottimellani rekkamiehen annos ruokaa.

Eilen huomasin ilmiön, mistä tämä osittain johtuu: raha. Kun maksaa pitää, niin koko rahan edestä ottaa. Katselin broilerimurekepihvejä ja ajattelin: onpahan isoja pihvejä - siinä on rahalle vastinetta. Ai kato, niitä saakin ottaa kaksi. Eli sen sijaan, että olisin ottanut yhden, joka olisi vallan hyvin riittänyt toimistotyöläiselle otin kaksi. Niin ja sitten piti ottaa siihen sopiva määrä muusia, koska kuka sitä nyt pelkkää pihviä syö. Ai tuossa on vihanneksiakin, niitähän pitää ottaa paljon, kun ne on terveellisiä. Lopputulos: Moni rekkamies olisi jäänyt toiseksi omalla lautasellisellaan.

Ideana aivan loistava: Ei tarvitse luopua kuin kevyttuotteista ja pienentää annoskokoa. Paino putoaa hitaasti, varmasti ja terveellisesti. Tähän kun vielä lisätään se, että vähennetään sokerin syönti minimiin ja ei syödä koskaan vaaleaa leipää, niin laihtuminen on taattua. Harmi vaan, kun en pääse tuosta annoskoosta etenemään näihin seuraaviin askeliin. Niin ja ennen kuin teet vääriä johtopäätöksiä "personal trainerini" suhteen: Olen itse laatinut tämän järjestyksen missä edetään sen mukaan mikä minulle olisi helpointa - tai luulin ainakin niin. Olisi ehkä ollut helpompi jättää makeat tai vaalean leivän syöminen ennen annoskokoon perehtymistä, mutta kukapa olisi uskonut, että se voi olla näin vaikeaa.