Isiäkin saattaa vituttaa

Pitäähän jonkun puolustaa miehiäkin. Joten kirjoitin miehen näkökulmasta tämän saman päivän. 
http://veikkonen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/142628-lastasi-saattaa-vituttaa 
Joku oli jo kerinnyt kirjoittaa saman naisen näkökulmasta.

Vihdoin on hiljaista. Huoneen täyttää pitkä huokaus, näppäimistön nakutus ja näyttöpäätteen valo. Isin pikku prinsessa, joka kiukutteli päiväkodin jälkeen aina iltaan asti piinaten ja repien äidin hermoja, on vihdoin unten mailla. Vaimo päivittelee Facebookissa raskasta päiväänsä, ja pohtii onko lapsellanne ADHD tai vastaava, joka selittäisi hänen liki joka iltaisen kiukuttelunsa. Mietin, että todennäköisempää on, että sekä vaimoani, että lastani vituttaa.

 Syyt heidän voimakkaaseen harmitukseensa löytyvät kun tarkastelee heidän päiväänsä. Heidät herätetään kiireeseen kesken unien ja sen jälkeen kumpikaan heistä ei osaa ottaa rennosti. Vaimo loikkii kireästi huoneesta toiseen: ”ylös nyt... kiire... syö... kohta kyllä myöhästytään... vaatteet päälle nyt... äiti myöhästyy... isi myöhästyy... tädit suuttuu”.  Isin pikku prinsessa katsoo vaatepinoa edessään eikä tee elettäkään pukeakseen päällensä. Sanon hänelle tiukkaan sävyn kerran, että nyt puet päällesi ja pikku prinsessa tottelee kiireesti. Ei pääse edes itku. Katsomme vielä hetken lastenohjelmia ja sitten lähden viemään prinsessaani päiväkotiin.

Automatka menee yhdessä lauleskellen. Päiväkotipysähdys muistuttaa formuloiden varikkopysähdystä. Se käy yhtä nopeasti. Jätän auton käyntiin, vien lapsen eteiseen. Näytän sen verran naamani hoitajille, että huomaavat, että joku aikuinen on lapsen tuonut. Pikku prinsessani jää eteiseen hymyillen vilkuttamaan ja huikkaa vielä perään, että tuuthan sä hakemaan eikä äiti. Äiti kun on aina niin kiukkuinen. 

Ajomatka jatkuu rauhallisissa merkeissä. Kuuntelen radiota ja mietin, että auto pitäisi viedä huoltoon. Vai ostaisiko sittenkin uuden auton. Mietin, että toimiston Helenalla on muuten aika hyvät tissit, eikä sen persekkään ole hassumpi. Saavun toimistolle ja Helena huikkaa huomenet hymyillen. On keittänyt kahvitkin valmiiksi. Lounaaksi on kalasoppaa. Se onkin hyvää, vaikka ei yhtä hyvää kuin vaimon tekemä. Mainitsen siitä Karille, työkaverilleni. Kari sanoo, että olet aika onnenpekka, että vaimosi tekee ruokaa. Hänen vaimonsa osaa juuri ja juuri käyttää mikroa. Hymyilen – tiedän, että olen. 

Isin pikku prinsessalla on paljon kysymyksiä ja vaimo valittaa, että prinsessa ei tottele häntä milloinkaan. Nostan pikku prinsessan korkealle ilmaan ja esitän vastakysymyksen: ”Miksi, et tottele äitiä?”. Prinsessani kikattaa ja huutaa, että nosta isi korkeammalle. Leikin hetken hänen kanssaan ja kysyn vaimoltani, että mikä siinä on, että minulla ei ole meidän prinsessan kanssa mitään ongelmia, mutta sinulla on jatkuvasti. Vaimo katsoo nyrpeänä ja toteaa, että siksi koska hän palvoo sinua ja minä olen pelkkä palvelija. Vaimoa alkaa vituttaa – se on varma. 

Kun haen prinsessaani tarhasta, hän näkee minut jo kaukaa ja huutaa: ”Isi, isi!”. Kasvot loistavat ilosta. ”Ihanaa kun tulit, mitä kivaa tehtäis?” Käydään yhdessä kaupassa ja prinsessa valittaa nälkäänsä ja haluaa pullaa. Ostan pullan, onhan se pienellä jo nälkä noin pitkän päivän päälle. Kauppajonossa vieras täti katsoo prinsessaani ihaillen ja sanoo: ”Onpa kaunis ja niin kiltti lapsi.” Olen tikahtua ylpeydestä ja ajattelen, että niin on. Oma pikku prinsessani.

Kun ruuhkasta vihdoin selviydytään kotiin niin nukkumaanmeno jo hengittää niskaan. Vaimo katsoo nyrpeästi, kun kuulee, että olen ostanut prinsessalle pullan kaupassa. Prinsessalle ei sitten oikein vaimon tekemä makaronilaatikko enää maistu. Kaikki harmi purkautuu viimeistään iltatoimien aikaan ja höyhensaarille siirrytään itkun saattelema, ei rauhallisen onnellisena. Prinsessan lopulta nukkuessa katson vaimoani joka näyttää siltä, että haluaisi itsekin itkeä. Suutelen häntä ja kuiskaan hänen korvaansa: Relaa vähän, sä oot maailman paras vaimo ja äiti. Vaimo hymyilee ja vastaa: ”Kerro se myös tuolle pikku prinsessallesi.”  Kello on vasta kymmenen kun hiippailemme käsikädessä maakuuhuoneeseemme. Tänä iltana me menemme aikaisin ”nukkumaan.”

 Jos sinun päiväsi menisi näin niin vituttaisiko sinua? 

 Tuskinpa.

Lähtiskö vaik Marsiin eikä sit tuliskaan enää takasin?

Kuuntelin radiosta juttua, missä kerrottiin, että on olemassa hanke, jossa myydään pelkkiä menolippuja Marsiin. Tämä sen takia, että sinne on niin kallista lentää, ettei ole varaa lentää takaisin. Ensimmäinen reaktioni oli, että kuka helvetti sinne edes haluaa. Kävi ilmi, että jopa niinkin moni, ettei kaikille riitä lippuja. Jos näin on niin kannattasikohan nostaa sitä lipun hintaa niin, että sieltä pääsee takaisinkin. Tällä tempulla varmasti niitä halukkaitakin saataisiin lisää ja olisihan se jotenkin vähän inhimillisempää myydä sitä meno-paluuta kun pelkkää menoa. Siinäpä sitten Marsin retkelle pääsisi juuri ne urpot, jolla on liikaa rahaa eikä hajuakaan minne sitä tunkisi.

Jotenkin ajatus siitä, että joku lähtee Marsiin tietäen elävänsä maksimissaan kaksi vuotta siellä palaamatta koskaan takaisin, on minulle aivan liikaa. Tuntuu, ettei pahimmalle vihamiehellekkään toivoisi sellaista kohtaloa. (Tai hetkinen, mietitään uudestaan; ainakin Berlusconin voisi sinne lähettää, eikä tulisi ikävä. Ehkä jonkun muunkin....Mutta takaisin asiaan.) On aika surullista, että joku arvostaa niin vähän omaa elämäänsä ja läheisiään, että on valmis kirjoittamaan oman kuoleman tuomionsa ja vielä maksamaan siitä lystistä. No, nyt joku sanoo, että onhan se ainutlaatuinen kokemus. No, onhan hyppy lentokoneestakin, mutta ei sieltä kukaan hyppää ilman laskuvarjoa!

Jotenkin ymmärtäisi, jos Marsissa tiedettäisiin olevan jotain erityistä, mutta tietääkseni Marsista ei ole löydetty elämää, joten sinne sitten vaan kiviä katselemaan. Kyllä siinä saattaakin pari vuotta tuntua ikuisuudelta.  Aikansa kun on niitä kiviä siellä tuijotellut, niin onkin jo valmis vaikka kuolemaan. Muuten varmaan kuolisi tylsyyteen. Joillekin motivaationa saattaa olla mahdollinen kuuluisuus. Tuosta reissusta nimittäin tehdään reality show. Jos julkisuuteen on pakko itseään tyrkyttää, niin kyllä silikonien hankkiminen, eroottiseksi tanssijaksi rupeaminen ja salarakkaan julkistaminen on edelleen melko toimiva konsepti ja huomattavasti vaarattomampi vaihtoehto. Tämän Mars vaihtoehdon rinnalla tuo konsepti kuulostaa suorastaan nerokkaalta idealta julkisuuden saavuttamiseksi.

Minulle ajatus siitä, että joukko ihmisiä lähetetään Marsiin kuolemaan, jotta saadaan hyvä reality show, on puistattava. Yhtälailla, ihan kylmää ajatella, että jotkut ihmiset lähtevät sinne tieteen nimissä. Marsistahan saatetaan löytää jotain hyttysen kokoisia fossiileja ja näin voidaan osoittaa, että siellä on ollut joskus elämää. Mikä tieteellinen läpimurto! Ja entäpä nuo kaikki terveet hyvinvoivat ihmiset, jotka lähtevät sinne vapaaehtoisesti kuolemaan. Jos minusta tuntuu pahalta, niin miettikää niitä ihmisiä, jotka ovat parantumattomasti sairaita ja eivät toivoisi mitään muuta kuin saavansa elää. Miltähän heistä tuntuu?