Ja sitten on Kimi Räikkönen...

Mietin tässä, että miksi ihmeessä olen viimeaikoina ruvennut ihailemaan Kimi Räikköstä. En seuraa formuloita muuten kuin "mukakiinnostuneena" silloin kun mieheni sattuu niitä kasomaan. Joku Kimin persoonassa kiehtoo. Tuntuu, että mitä tahansa hän tekee, oli se sitten kuinka junttia tahansa, niin Kimin tekemänä sekin on jotenkin coolia. Se vähäsanaisuus ja eleettömyys - siinä on jotain kiehtovaa.

Olisikohan osittain siksi, että itse olen täysin Kimin vastakohta: Puhun liikaa, olen kovaääninen ja elehdin aika paljon varsinkin innostuessani jostain. Puhun miettimättä mitä sanon ja tajuan sen mitä olen sanonut vasta jälkikäteen. Sammakoita loikkii suustani tämän tästä ja olen tahtomattani varmasti loukannut montaa ihmistä. Kunnon puheripulin jälkeen seuraa morkkis. Eikä morkkista lievennä yhtään se, että nykyisin kaikki mitä sanon, sanon selvin päin. Ei ole edes humalatilaa iskua pehmentämässä tai parhaassa tapauksessa takaamassa, että kukaan ei kuullut tai muista mitä tulin suustani päästäneeksi. Ikävämpi juttu...

Ehkä siksi välillä toivoisin olevani kuin Kimi. Puhuisin vaan silloin kun on asiaa ja vaikka olisin minkälaisen tunnekohun vallassa osaisin esittää asiani eleettömästi ja rauhallisesti. Kun Kimi hermostuu, hän vain toteaa napakasti: "Leave me alone, I know what I'm doining" ja se siitä. Ei suurta draamaa. Tai jos hän tulee kisassa toiseksi, riemunkiljahdusten sijaan hän toteaa: "It's better than nothing." Siinä on cooleus huipussaan.

Viime viikolla minulle selvisi, että Kimi on myös paljon keskivertoa älykkäämpi kaveri. Tämä lisäsi ihailuani entisestään. Toivottavasti saan pitää kuvan Kimistä älykkäänä mestarikuskina, joka ei pidä turhaa meteliä itsestään ja joka osaa olla tilanteessa kuin tilanteessa cool. En tiedä mikä tuon kuvan voisi romuttaa. Niin korkealle cooleuden kukkulalle olen hänet nostanut, että vaikka hänet löydettäisiin sammuneena omaan oksennukseensa paskat housussa, niin hän olisi luultavasti osannut senkin hoitaa jotenkin coolisti.