Eräs kollega lounaalla päivitteli, että aika kauheaa, että sen kerran kun baariin lähtee, niin on nuoret pojat kimpussa. Niin nuoret, että hän voisi olla heidän äitinsä. Sanoin hänelle, että etkös ole huomannut me ollaan nyt muotia. Me ollaan suositumpia kun homot. Siinä toisen kauhistellessa vanhempi nainen nuorempi mies kuviota olin itse vain tyytyväinen. Ajatella, kerrankin olisin trendikäs.
Nyt kun me vanhemmat naiset olemme se uusi homo, niin luulisi että voi huokaista syvään ja puhaltaa ulos sen neljäkympin kriisin, joka rintaa puristaa. Mutta ei - yhä ahdistaa. Nyt kun ei vielä niveliä särje kuuluisi nauttia elämästä, mutta kriisiä vaan pukkaa. Jostain syystä olen alkanut odotaa kuin kuuta nousevaa, että täytän viisikymmentä. Kuvittelen kai olevani sinut itseni kanssa silloin.
Järki sanoo, että tässä menee vuosia hukkaan vanhenemistaan murehtiessa ja odottaessa sitä luvattua lukua 50, jolloin elämä vasta alkaakin. Muistaakseni mm. Paula Koivuniemi jonkun lehden kannessa näin aikanaan totesi, että nyt hänestä tuntuu, että elämä vasta alkaa. Tähän mielikuvaan olen ripustautunut ja roikun siinä kuin hukkuva pelastusrenkaassa. Ote kyllä alkaa pahasti lipsua, joten olisikohan parempi vaan elää ja olla tyytyväinen kun on perhe, terveys ja makkaraa leivän päälle. Entä jos viisikymmentä täytettyäni alkaakin viiden kympin kriisi. Se on sitten kriisistä kriisiin koko loppu elämä.
Hetken helpotuksen koin yksi aamu, kun Radio Allossa siunailtiin, että nyt sitä eletään sitä elämän ehtoopuolta. Rupesin ajatuksissani lohduttamaan Vehviläisen Kimmoa, että jos elät 80-vuotiaaksi, niin vastahan tässä on puolet mennyt. Hetkeksi tuli itsellekin hyvä mieli, mutta sitten iski kuoleman pelko. Sen loput 40 vuotta kuolema hengittää niskaan. Ei kiva.
Mieluummin ehkä kuitenkin painin tämän neljän kympin kriisin kanssa, kuin kuoleman pelon kanssa. Kauhistelen, että juu se on moniteho linssit ostettava, voi kamala! Mietin, että kuinka ihminen voi tuntea itsensä muuta kuin vanhaksi, kun harmaata ilmestyy paikkoihin, mistä sitä ei voi hiusvärillä peittää. Ja kauhistelen, että kuinka on mahdollista, että minulla suhteellisen vähäkarvaisella naisella voi kasvaa hennot viikset, joita joutuu silloin tällöin nyppimään. Kirsikkana kakun päällä epäreiluuden huippu: Teini-iästä tutut finnit ja niiden arvet eivät ole vieläkään kadonneet, mutta juonnetta pukkaa silmien alle siitäkin huolimatta. Ei ole reilua se.
Tiedostan kyllä, että tämä neljän kympin kriisissä itsensä marinoiminen on hyvin turhamaista. Mutta se on vaan hyvin paljon helpompaa, kuin kuoleman ajatteleminen. Niinpä vatvon mieluummin sitä, miten helvetissä olen yhtäkkiä 41-vuotias ja näytänkin siltä, vaikka mieli on kuin 28-vuotiaalla. Mitäpä tässä muuta sitten kun sitä luvattua viittä kymppiä odottelemaan. Silloin se elämä katsos vasta alkaa - ja kuolema saa odottaa. Agentti nolla nolla seitsemää, sekä rouva neljääkymmentäyhtä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti